Ensimmäinen pukutapahtumamme
Nuuksiossa 17.4.1999

Klikkaa kuvaa niin saat sen isommaksi!

Koko porukka; Isodora, Mikael, Leonilla, Serafina, Logan, Elisabet, Tavast, Erik ja Celestinus.

 

Elävä Keskiaika -seuran ensimmäinen pukutapahtuma 17.4. AD 1999.

 Tapahtuma-aika: yksi päivä ensimmäisen vuosituhannen vaihteen jälkeen.

 

"Sinä aamuna jokaisessa meissä asui suuri epätietoisuus. Kirkonmiesten ennustukset maailmanlopusta, joka oli muka tuleman vuosituhannen vaihteessa, olivat pelottaneet meitä ja ajaneet useimmat epätoivoisiin tekoihin. Ehkäpä juuri siksi me ajauduimme kaikki sinne - paikkaan josta moni ei tiedä ja johon tuskin kukaan ainakaan vahingossa eksyy.

Salaperäiset siskokset, jotka eivät suostuneet kertomaan nimiään, olivat illalla matkustaneet sukunsa maille piilopirtille pakoon ympäröivää kaaosta. Heidän seuraansa olivat liittyneet Celestinus ja Logan mukanaan suuri tynnyrillinen "kultaista yrttijuomaa". Olivat sitten keksineet, ettei niin hyvää ainetta voida jättää juomatta kun kerran maailmanloppukin tulee ja päätyneet kumoamaan sen vatsaansa pian ennen suuren rytinän alkamista.

Hämärissä vuosituhannen vaihteen aikaan olivat miehet käyneet urheaan taistoon paholaisia vastaan. Celestinuksen kertomuksen mukaan suuri punasilmäinen ja sarvipäinen Belsepuubi oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja hän oli taistellut sitä vastaan kuin viimeistä päivää kunnes oli saanut survaistua sitä voimalla kylkeen. Tällöin Belsepuubi oli ammunut ja hävinnyt pimeään metsään vieden mukanaan nahassaan sojottaneen hilparin. Celestinuksen veli Logan taas oli taistellut tuona yönä meripetoa vastaan ja horjahtanut lopulta hyiseen järveen menetettyään tasapainonsa taistelun timmellyksessä. Sinne oli uponnut myös hänen aseensa. Loppuyön tapahtumat olivat kuulemma pyyhkiytyneet miesten mielistä mutta yrttijuomalla oli tuskin asian kanssa mitään tekemistä.

Logan.

Aamu siis valkeni lähes epätodellisen sumuisena. Varmasti jokainen oli hämmästyksissään (ja jotkut jopa kauhuissaan) herätessään elossa vaikka oli luullut eilisen päivän olevan viimeinen jonka tulisi näkemään. Erik oli selvästikin suhtautunut asiaan juuri siltä kannalta, sillä hän oli rakastettunsa Elisabetin kanssa matkalla piilopirtille kun törmäsin heihin metsässä. Erik kertoi edellisenä iltana lahdanneensa kylässään muutaman turhanpäiväisen ihmispirun sekä tapahtumaa estelevät ihmiset, joten heidän oli ollut lähdettävä aamun tullen kiireesti kauas tapahtumapaikalta. Liityin heidän seuraansa ja suuntasimme kulkumme lähes läpitunkemattomaan metsään. Matkalla osuimme uskomattomaan luonnonihmeeseen: valtavaan pyörteeseen virrassa, joka juoksee alueen läpi. Näytti kuin itse meripeto olisi imenyt vettä pohjalta ja puhaltanut sitä ulos toiselta puolelta jokea. Vesi pauhasi ja jylisi niin, että arvelimme moisen pyörteen olevan joko siunattu, kirottu tai maailmanlopun aiheuttama ilmiö.

Polku johdatti meidät kallioille, jossa alkoi jo tuoksua nuotio. Silloin viereltämme sumun seasta kuului karkea miehen ääni, joka kysyi, että olisimmekohan me mahdollisesti nähneet viime aikoina Perkeleitä. Yllätyimme kovasti nähdessämme partaisen miehen veistelemässä pitkää puunoksaa. Hän tuijotti meitä ja toisti kysymyksensä. Kielteisen vastauksen saatuaan hän esitteli itsensä Loganiksi ja alkoi vuolaasti kertoa heidän viimeöisistä taisteluistaan ja hirviöistä sekä Mustikki -nimisen lehmänsä salaperäisestä katoamisesta. Sitten hän ohjasi meidät jatkamaan polkua eteenpäin kunnes pirtin savu näkyisi.

Aavemaisella pihalla hetken aikaa ihmeteltyämme tuvan ovi aukesi ja siskokset kutsuivat meidät sisälle lämpimään huoneeseen. Kertoivat maailmanlopun koetelleen myös heitä, sillä aamulla oli toinen sisaruksista lähes joutunut veden alle kun jokin oli kiskonut häntä jaloista alaspäin rantamutaan. Toinen sisko oli sitten rientänyt paikalle ja alkanut vetämään vastaan. Näyttivät kummatkin kovasti tapahtunutta pelästyneen, mutta selvinneet siitä onnekseen hengissä. Koettelemuksestaan huolimatta he jaksoivat ottaa väsyneet vieraat ystävällisesti vastaan ja tekivät meille vielä ihanaa ruokaakin.

Tuvassa istui myös eräs kovin hiljainen ja mietteliäs, lähes murheen murtama mies nimeltään Tavast Otsonpoika. Hänen tarinansa kosketti varmasti kaikkia. Oli nainut rakastamansa naisen ja muutaman kuukauden päästä oli luoja suonut onnen odottaa pienokaista tulevaksi maailmaan. Ilolla odotettu yö oli kuitenkin ollut kauhistuttava, sillä niin sietämättömät tuskat oli naisen päälle langetettu, ettei ruumis enää ollut niitä kestänyt. Tuona yönä olivat äidin ja lapsen sielut matkanneet tuonpuoleiseen jättäen jälkeensä onnettoman, yksinäisen miehen. Hän ei ollut jaksanut katsella kotia ja ympäristöään muistoineen, vaan oli lähtenyt matkaamaan ja sillä tiellään Tavast edelleen oli.

Tavast Otsonpoika.

Rauhallinen keskustelu tuvassa keskeytyi yllättäen kun äänekäs mies astui ovesta rymistellen sisään ja esittäytyi Mikaeliksi. Oli maailmanlopun tunnelmissa, itse kuitenkaan koko asiaan uskomatta, palkkauttanut itsensä paronin leipiin. Paroni oli halunnut vihamiehensä hengiltä eikä pienenä miehenä ollut uskonut pystyvänsä siihen itse, joten oli ollut valmis maksamaan likaisen työn tekijälle monta rahaa. Mikael oli osunut paikalle oikeaan aikaan ja saanut pestin, mutta tajunnut ennen pitkää taistelevansa vääryyden puolella. Pestin kesken jättäminen oli hänet evakkoon ajanut. Logan sattui tämän tarinan kuulemaan ja alkoi kovasti udella paronin asuinpaikasta ja ulkonäöstä. Hetken päästä syntyi remakka nauru kun Logan tajusi Mikaelin puhuvan samaisesta miehestä, jonka nuorta vaimoa hän oli käynyt kammarin puolella aika-ajoin viihdyttämässä. Paroni vain oli kerran tullutkin kotiin odotettua aikaisemmin, nähnyt Loganin loikkaavan ikkunasta ulos vaatteet kainalossaan ja ryhtynyt suureen ääneen solvaamaan vaimonsa viihdyttäjää. Tähän Logan oli vastannut kuulleensa pikku-paronin olevan yhtä pieni ja ryppyinen kuin paroni itse. Mies oli ilmeisesti tulistunut asiasta kovasti, sillä siihen oli loppunut Loganin liikkuminen niillä mailla päin.

Vaatetukseni aiheutti pirtillä jonkinasteista kummeksuntaa ja uteliaisuutta. Kieltämättä kylläkin neito joka ilmestyy metsästä valkoisissa rimpsuissaan yrittäen estää hihojaan laahaamasta maata on varmasti erikoinen näky, mutta ihmetyksekseni en tuntenut itseäni yhtään epätervetulleeksi heidän seuraansa. Kerroin löytäneeni itseni edellisaamuna metsästä ilman minkäänlaista muistikuvaa mistään aikaisemmin elämässäni tapahtuneesta. Vierelläni oli ollut ainoastaan matkakassi ja iso hilpari. Olin alkanut raahautua lasteineni kohti aurinkoa toivoen törmääväni jonkinlaiseen älylliseen elämään jos sellaista olisi yleensäkin mahdollista löytää keskeltä korpea. Kuin ihmeen kaupalla puolen auringonkierron jälkeen olin kuullut kauempaa naisen naurua ja hetken päästä Erikin ja Elisabetin eteen olikin tupsahtanut kovin pöllähtänyt neito, joka selkeästi ei ollut kotonaan keskellä metsää. Epäilen säälillä olleen osuutta heidän ehdotukseensa lähteä heidän mukaansa pirtille. Muistan matkalla mieleeni osuneen omituisen kaipaavan ajatuksen siitä, että mies olisi mahdollisesti ottanut kassini kannettavakseen, mutta senhetkinen johtopäätökseni oli ajatuksen johtuvan vain väsymyksen houreista.

Toisen luonnonihmeen koimme polttaessamme puita pihan nuotiopaikalla. Nuotio alkoi savuttaa kuin itse Louhi olisi siihen puhkunut. Paksu savu täytti hitaasti leijaillen koko metsän peittäen lähes kokonaan senkin vähäisen näkyvyyden joka meille oli suotu. Erik ja Elisabet ilmestyivät pian metsästä säikähtäneen näköisinä luullen koko paikan leimahtaneen liekkeihin. Olimme siis selkeästi keskeyttäneet heidän kuhertelunsa puitten siimeksessä. Asia aiheutti monta pitkää katsetta ja salattua hymyä nuotiopaikkaa ympäröivien ihmisten keskuudessa.

Siellä me siis olimme, kovin sekalainen seurakunta, keskellä metsää. Saimme ajatuksen suunnitella tulevaisuuttakin, olimmehan me kaikki jostain kumman syystä ajautuneet tilanteeseen, jossa olisi järkevintä jäädä ainakin toistaiseksi sinne. Celestinuksen ehdotus oman kylän perustamisesta tuntui kaikista järkevältä ajatukselta ja Mikael jopa lupautui pitämään huolen kylän turvallisuudesta. Erik sai loistavan idean ehdottaa kylämme nimeksi "Pyörrevirran kylää". Siskoksetkin lupasivat tulla takaisin käytyään ensin hoitamassa asiansa loppuun jossain meren takana jonne he suden aikaan olivat lähdössä matkaamaan.

Uskon, että tästä saadaan vielä jotain aikaiseksi. Ihmiset ovat näinä aikoina niin yhteistyönhaluisia. Eihän sitä nimittäin vielä tiedä, onko maailmanloppu tullut kaikkialle muualle kuin tänne. Jos se ei vain ole löytänyt meitä tai meillä olisi jopa ollut tarkoitus jäädä siitä jäljelle. Odotan innolla tulevaisuutta näiden erikoisten, välittömien ja ihmeellisten ihmisten kanssa vaikka he vaikuttavatkin välillä kovin rahvaanomaisilta. Ehkäpä tänne eksyy vielä ajan mittaan monta näkemisenarvoista ihmistä."

 Serafina

Leonilla ja Isidora.