Kanervan kirjoitelma painetusta kankaasta

Ketunkorven Kanerva

Löysin kirjoista tietoa kankaan painannan sopivuudesta aikakauteen 1000-1400 jota seurassa käytämme. Ensimmäinen kirja on Weilin-Goos kustantamon Maija Forssin, Päikki Prihan, Kirsti Rantasen ja Suvi Ylisen tekemä Kankaanpainanta, joka on julkaistu vuonna 1979.

Ensin tekniikoista: Puulaattapainanta, puulevy johon on kaiverrettu kuvio joka kankaalle tms. painettaessa toistuu. Koholle kaiverrettu kuviokaiverrus saa aikaan värillisen kuvion ja laatan pintaa matalammalle kaiverrettu kuvio tekee kankaan varisen kuvion jolloin kangas värjäytyy painoväriin muilta osin kuin kaiverretuilta osilta. Puulaatan käyttö kankaanpainannassa on läheista sukua puupiirrostekniikoille. Laattapainanta on itämainen tekstiilimenetelmä, mutta Euroopassa sillä on pitkät perinteet keskiajalta viime vuosisadalle asti. Muutamat keskieurooppalaiset painokangastyöpajat ovat käyttaneet puulaattapainantaa meidän päiviimme asti. Ensimmäiset näytteet ovat viime vuosituhannen ensimäisilta vuosisadoilta italialaisista ja saksalaisista luostareista Reinin alajuoksun varrelta, minkä vuoksi ne tunnetaan "reinilaisena painokankaana". Näissä vanhimmissa eurooppalaisissa painokankaissa jäljitellään gotiikan kudottujen kankaiden tyyliteltyjä kasvi- ja eläin aiheita. Menetelmä on suoraa laattapainantaa, ja väreinä on käytetty pigmenttejä jotka eivät ole kovinkaan kestäviä. Monet reiniläiset painantamenetelmät ovat mielenkiintoisia ilmiöitä, niissä ei vain jäljitelty kudottujen esikuviensa sommittelua, vaan pyrittiin naiden kanssa samantapaiseen tuntuun. Köyhässa Saksassa painettiin kankaaseen liisterikuvio puulaattaa käyttäen, jos haluttiin kuvioitua samettia ripoteltiin liimaan hienoa villanukkaa, jos tahdottiin brokadia kiinnitettiin liimakuvioon joko kulta- tai hopealehteä tai metallijauhetta.

Kirjassa on hyviä ohjeita kankaanpainantaan.

Kirjassa Margareta, Pohjolan rouva ja valtias Margareta Nockert kirjoittaa seuraavaa:

Keskiajalla pellavaa pystyttiin värjäämään vain indigolla ja purppuralla (kyyppiväreillä). Siniseksi värjättyä pellavaa on säilynyt paljon kirkkotekstiileissä, varsinkin vuorikankaina. Valkaistua pellavaista pöytäliinakangasta sinisine poikkiraitakuvioineen esiintyy kuvataiteessa aika ajoin, lisäksi sitä on säilynyt Manner-Euroopassa sekä kirkollisessa että maallisessa käytössa. Painokuviokankaat mainitaan kuningatar Blankan Tonsberghusin varastoluettelossa vuodelta 1365. Kyseessä ovat todennäköisesti itämaislähtöiset tuontikankaan.

Hampunviljely oli keskiajalla Suomessa suurempaa kuin pellavan viljely, ja maan itäosissa hamppupalttinan valmistus oli yleistä.

Puuvillasta tehtiin vanua peittojen ja joidenkin sotilasasujen täytteeksi. Venäläisesta Buharan kaupungista oli lähtöisin hieno puuvillakangas, jota käytettiin mm. vaatteisiin ja vuorikankaaksi. Egyptin Fustatista taas oli peräisin kangas, jota alettiin valmistaa myös Euroopassa. Se kudottiin puuvillasta pellavalointa käyttäen. Pohjolassa vanhin tieto fustanista on vuodelta 1179, mutta kokopuuvillaisia kankaita ei keskiajalta ole säilynyt.

Villa on ollut yleisin vaatemateriaali Pohjolassa keskiajalla. Huovutettua villaa on kuvioitu upotuskoristelutekniikalla jossa vuorottelevat leikatut punaiset, siniset, vihreät ja valkoiset kuviot.

Silkkikankaita on ollut saatavissa Pohjolassa melko yleisesti aina viikinkiajoista saakka. Vuosien 1350 ja 1450 välillä suurin osa niistä tulee Italiasta, mutta pohjoismaisille markkinoille löysivät tiensä myös Espanjassa, Turkissa, Persiassa ja Aasian eri keskuksissa tuotetut kankaat, kiinalaista silkkiä ei tuolloin ilmeisesti ollut tarjolla, mutta kiinalaisten kankaiden kuvioaiheet, joihin läntinen maailma pääsi tutustumaan mongolien valloitusretkien jälkeen 1200-luvulla, tulivat olemaan merkittäviä italialaisten kankaiden kuvioinnin kehitykselle. Italialaiset 1300-luvun kankaat oli pääosin kudottu tekniikalla josta käytetään nimitystä diasper, ja jota käyttämällä kuvio toistuu nurjalla puolella käänteisenä. Täyssilkkiset kankaat kudottiin yleensä yksi- tai kaksivärisenä, kuviopintoihin käytettiin kulta- tai hopealankaa. Kulta oli tavallisimmin kullattua suolikalvoa, joka oli leikattu hyvin kapeiksi suikaleiksi ja punottu pellavalangan ympärille. Tällainen lanka oli halpa korvike oikealle hopea- tai kultalangalle, jota saatiin leikkaamalla ohueksi taotut metallilevyt hyvin kapeiksi suikaleiksi ja kietomalla ne silkkilangan ympärille. Tekniikka pysyi muuttumattomana, mutta vaihtelua toi erityisen runsas kuviointi. Usein käytettiin eksoottisia eläinaiheita. Runsaskuvioisten silkkikankaiden ohella on ollut myös yksivarista, josta käytettiin nimitystä sindal tai candal.

Margareetta - Pohjolan rouva ja valtias -kirjan mukaan sametti on ollut käytössä Tanskassa vuodesta 1292. Samettikankaasta on maininta myös Norjan kuninkaan Haakon V:n testamentissa vuosien 1312 ja 1319 väliltä, myös Ruotsissa sametti tunnetaan 1300-luvun puolivälistä, sitä on säilynyt kuitenkin vasta 1300-luvun lopusta tai 1400-luvun alusta lähinnä kirkkotekstiileissä.

(kirjoitettu toukokuussa 2001)
Lady Kanerva Ketunkorvesta
Elävä Keskiaika ry
Pukumestari
Neulan ja Langan killan vetäjätär

Lähteet

Forss, Maija et al. Kankaanpainanta. Weilin-Goos, 1979.
Nockert, Margareta. Margareta, Pohjolan rouva ja valtias.