Oikeus ja häpeä keskiajan Saksassa

Helen von Rothenburg aka Satu Lidman
lidman[ät]welho.com

8.8.2003 lisätty kirjoittajan kommentti tutkielmaan

Suuri ongelma keskiajan tutkimisen suhteen on yleensä se, että lähdemateriaalia ei kerta kaikkiaan useinkaan a) ole syntynyt alunperinkään riittävästi tai b) ole enää olemassa muutoin kuin hyvin hajanaisesti. Tämä saattaa johtaa keskiajasta muodostettavien mielikuvien hataruuteen. Toinen huomion arvoinen seikka on 1800-luvun historiankirjoitus, jonka virittämiin "ansoihin" on moni kompastunut. Koetan tässä valaista muutamaa seikkaa, jotka tulevat EK:n sivuilla julkaistussa tutkielmassani esiin keskiaikaisina, mutta eivät sitä sittenkään välttämättä ole. Tutkimuksen edistyessä on vanhoja käsityksiä joskus korjattava. Muilta osin artikkeli on edelleen ajankohtainen.

Vaikka 1800-lukua pidetään modernin, tieteellisen historiankirjoituksen syntyvuosisatana, luotiin silloin myös joitakin edelleen tiukassa istuvia käsityksiä, joiden paikkaansa pitävyyttä sittemmin on alettu epäillä. Monet näistä liittyvät keskiaikaan, joka oli 1800-luvulla toisaalta ylemmyydentuntoisen inhon, toisaalta loppumattoman romantiikannälän kohteena. Tämä kaksijakoinen suhtautuminen keskiaikaan näkyy mm. tuolloin innokkaasti perustetuissa ns. keskiaikaisissa kidutuskammioissa. Niitä nousi moniin Saksankin kaupunkeihin raatihuoneiden kellareihin tai linnoihin. Ne varustettiin osin säilyneellä esineistöllä, osin mielikuvitusta käyttäen lähinnä turistien töllisteltäviksi. Tarkoituksena oli demonstroida keskiaikaista kuulustelu- ja vankilajärjestelmää. Usein esineistö on kuitenkin peräisin 1600- ja 1700-luvuilta.

Tämän kidutuskammiobuumin yhteydessä syntyi myös kirjallisuutta, johon myöhempi tutkimus on nojannut. Näin pääsi syntymään vääristymiä ja harhakäsityksiä esim. tiettyjen rangaistuksien keskiaikaisuudesta. 1800-luvulla tehtiin tietenkin myös laadukasta tieteellistä tutkimusta, mutta sen tulokset eivät useinkaan olleet niin repäiseviä ja mieleenpainuvia, kuin turistipopulismin. On paljon asioita, jotka ihmisten mielikuvissa edelleen yhdistyvät keskiaikaan, vaikka ne itse asiassa kuuluvatkin uuden ajan alkuun. Niistä puhutaan "keskiaikaisina", jolloin usein tarkoitetaankin niiden karkeutta, julmuutta ja alkukantaisuutta. Tällaisia ovat esim. noitavainot, yletön ryyppääminen ja väkivaltaiset rangaistukset. Ns. pimeään keskiaikaan sijoitetaan usein kaikki raakuus ja pahuus, aivan kuin sitä ei ennen tai jälkeen olisi ollut olemassakaan.

Monet häpeällisiin rangaistuksiin liittyvät yksityiskohdat ja ajoituskysymykset ovat vielä ratkaisematta, ja nykytutkijoilla on niistä kovastikin toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Ajatus rangaistuksesta, jolla kajotaan ihmisen kunniaan ja häpäistään häntä, on kuitenkin hyvin vanha. Ehkäpä yhtä vanha kuin ihmiskunta. Tietyt rangaistusmuodot, joita usein pidetään keskiaikaisina, saattavat silti olla vasta aikaisintaan 1500-luvulla laajempaan käyttöön otettuja. On kuitenkin kiistämättömiä todisteita myös keskiajalla käytetyistä häpeällisistä rangaistuksista, ja voidaankin sanoa, että niiden juuret ovat siellä.

Miksi tieto näistä rangaistuksista on niin hajanaista? Tämä johtuu siitä, että oikeushistoriallisissa lähteissä ei useinkaan ole häpeärangaistuksista minkäänlaista mainintaa. Koska niihin tuomittiin vähäpätöisimmistä rikkeistä, kuten pikkuvarkauksista ja pienemmistä siveysrikoksista, ei niitä välttämättä edeltänyt pitkä vankeus- ja kuulusteluvaihe, vaan rankaiseminen saattoi tapahtua pikemminkin spontaanisti, ns. rysän päältä. Kuvalähteitä häpeärangaistuksiin liittyen on keskiajalta hyvin vähän. Tällaiset rangaistukset eivät kuuluneet keisarillisiin tai kuninkaallisiin lakikokoelmiin, eivätkä ne siis olleet riittävän tärkeitä ja arvokkaita virallisiin kuvituksiin. Häpeärangaistukset sisältävät myös symboliikkaa, jonka merkitys on vuosisatojen aikana päässyt unohtumaan, joten niitä on osin vaikea tulkita.

Näyttää siltä, että esim. häpeänaamiot eivät ole keskiaikaisia. Niitä esiintyy monien saksalaisten museoiden kokoelmissa, mutta ajoitukset ovat yleensä summittaisia arvioita ja vanhimmat on ajoitettu 1400-luvun loppuun. En silti pidä mahdottomana, etteikö vastaavia olisi voinut olla käytössä jo hieman aiemmin, joskaan ei niin yleisesti kuin uuden ajan alussa. Myöskään olkikranssi siveettömälle neidolle ei liene ollut käytössä ennen 1500-lukua.

Mitkä häpeälliset rangaistukset sitten todella ovat keskiaikaisia? Vähintään 1200-luvulta on ollut käytössä häpeäpaalu. Se kuului jokaisen kaupungin perusvarustukseen ja seisoi yleensä torilla tai raatihuoneen edessä symbolisoiden kaupungin tuomiovaltaa. Paalussa seisomiseen saattoi liittyä myös ruoskiminen tai jokin muu häpeällinen lisuke, kuten hiusten leikkuu. Rangaistus toteutettiin sellaisena päivänä, jolloin mahdollisimman paljon kansaa oli liikenteessä, jotta julkisuus saataisiin maksimoitua.

Saksalainen rangaistusjärjestelmä jakautui kahteen osaan: kaulan ja käden (kuoleman- ja ruumiilliset rangaistukset), sekä hiuksien ja ihon rangaistuksiin (häpeälliset). Hiusten leikkuu ja ruoskiminen ovatkin olleet yleisimpiä häpeällisiä rangaistuksia keskiajalla. Ruoskimista seurasi yleensä aina karkotus, jonka jälkeen henkilön oikeusasema oli pysyvästi huonontunut. Pelkästään paalussa seissyt tai hiuksensa menettänyt sai yleensä jäädä kaupunkiin, mutta tietenkin hänen maineensa oli mennyt.

Naiselle häpeällinen rangaistus oli myös mekon helman leikkaaminen. Koska oli siveetöntä paljastaa nilkkoja, tehtiin tällä tavoin selväksi, ettei ko. nainen ollut kovinkaan kunniallinen. Koska vaatteet olivat arvokkaita, aiheutti helman lyhennys myös taloudellisia seurauksia, kun oli pakko hankkia uusi puku tai kulkea ikuisesti siveettömäksi merkittynä. Ns. synninkivi, jota tuomittu joutui kantamaan läpi kaupungin on myös ollut käytössä myöhäiskeskiajalta lähtien.

Ilmeisesti 1200-luvulta peräisin on eräs outo ja erittäin harvinainen rangaistus, nimittäin koiran kantaminen. Se oli ylimystön tapa nöyryyttää epälojaalia alamaistaan. Koiraa pidettiin uskollisuuden vertauskuvana ja koiraa kantava joutui näin näyttämään, että hän oli arvoasteikossa kuin koira ja hallitsija isäntä. Toisaalta koiraa myös halveksittiin ja pidettiin likaisena, se oli esim. yleinen haukkumasana. Siksi siihen koskeminen ja sen julkinen kantaminen oli häpeällistä.

Ns. leipurinkaste on dokumentoitu ainakin 1300-luvulta alkaen. Rangaistus oli suunnattu erityisesti leipureille, jotka olivat leiponeet kaupungin virallisista painomitoista poikkeavia, liian pieniä leipiä, ja ottaneet niistä normaalin hinnan - eli yrittäneet näin vetää välistä. Leipuri asetettiin eräänlaisen vivun päälle ja hänet kipattiin veteen, josta hän sai itse rämpiä ylös. Myöhemmin käytettiin myös eräänlaista häkkiä tai tuolia, jossa tuomittua saatettiin kastaa veteen monta kertaa. Häpeällisiin rangaistuksiin ei ensisijaisesti liittynyt fyysistä kipua, vaan häpeällinen nöyryytys, joka saattoi maksaa tuomitulle tämän aseman yhteisössä.

1. Oikeuslaitoksesta 1.1 Oikeuden kehitys germaaneista myöhäiskeskiajalle 1.2 Kuulustelulla tunnustukseen, rangaistuksella pelastukseen 2. Häpeästä 2.1 Häpeän ja kunnian merkitys myöhäiskeskiajan Saksassa 2.2 Pyöveli, kunniattomin kunniattomien joukossa 2.3 Häpeä rangaistuksissa Kirjallisuusluettelo Viitteet

1.1 Oikeuden kehitys germaaneista myöhäiskeskiajalle

Germaanisena aikana ei oikeutta mielletty ihmisen luomaksi maalliseksi normiksi. Se oli jotakin korkeampaa ja ihmisestä irrallaan olevaa. Oikeus, oikeudenmukaisuus ja jumalallisuus nähtiin yhtenä kokonaisuutena (1). Varhaisten saksalaisten maailma oli demonis-maaginen. Luonnonvoimilla ja -ilmiöillä oli henki ja niiden kanssa oli elettävä sovinnossa tai sovitettava rikkomukset riiteillä, joissa symboleilla oli tärkeä tehtävä. Tällaisia symboleita ja uskomuksia siirtyi runsaasti myöhempienkin aikojen saksalaisille. Perustavanlaatuista germaanien oikeusajattelussa oli käsitys, jonka mukaan yhden henkilön tekemä rikollinen eli jumalien järjestyksen vastainen teko, uhkaa koko yhteisön hyvinvointia (2). Rankaisemisessa ei siis ollut kyse lakia rikkoneen henkilökohtaisesta hyvitysteosta, vaan uhrijuhlasta, jolla yhteisö puhdistui pahasta (3). Nämä näkemykset elivät vahvoina vielä kristilliselläkin ajalla (4).

Erilaiset jumalantuomiot olivat jo germaaniaikana yleinen tapa selvittää syyllisyyttä. Ne perustuivat ajatukseen jumalasta, joka on kaikkea lakia ylempänä, ylin ja viimeinen tuomari. Rikoksesta epäiltyä saatettiin esimerkiksi kelluttaa vedessä, koska sen uskottiin olevan puhdistava elementti. Syyllinen kellui, mutta syytön vajosi pinnan alle kun vesi puhtaampana elementtinä otti hänet sisäänsä. Vanhat tavat eivät kristinuskon myötä hävinneet, vaan ne kristillistyivät. Jumalantuomioistakin tuli pappien läsnä ollessa suoritettuja seremonioita. Vesikoetta käytettiin ahkerasti vielä myöhäiskeskiajan noitaoikeudenkäynneissäkin (5).

Varhaisimmat kirjalliseen muotoon kootut lait Saksassa olivat 400-luvulla muistiin kirjattuja roomalaislakeja. Ensimmäinen merkittävä saksalaisperäinen lakiteksti syntyi vasta 1200-luvulla (Sachsenspiegel) (6). Suurin osa keskiajalla harjoitetusta oikeudesta olikin tapaoikeutta. Se oli perittyä ja suullista tietoa, joka perustui pikemminkin ikivanhoihin viisauksiin ja sananlaskuihin kuin kirjoitettuun lakiin (7). Varhaiskeskiajan Euroopassa ei vielä ollut oikeuden asiantuntijoita, vaan koko juridinen ammattikunta, niin kirkollisessa kuin maallisessakin mielessä, kehittyi vasta 1100- ja 1200-luvuilla (8). Lakien kirjoittaminen oli usein roomalaisen oikeuden ja omien tapojen yhteen sovittamista ja omille käsitteille kääntämistä (9).

Koulutetuilta tuomareilta vaadittiin viran edellyttämiä ominaisuuksia, kuten kunniallisuutta. Tuomari ei saanut olla myöskään väärän valan vannoja, kerettiläinen tai juutalainen, eikä sokea, mykkä tai mielenvikainen. Jos kaupungin virkamies, jollainen tuomari oli, menetti kunniansa, menetti hän myös virkansa (10). On selvää, ettei tuomarin virassa voinut toimia kunniaton henkilö. Oikeuslaitoksen palvelukseen saattoi kuitenkin ajautua hyvinkin ahneita ja ensisijaisesti omaa etuaan tavoittelevia, jopa sadistisia ihmisiä. Ihanne oikeudenmukaisesta tuomarista siinä muodossa kuin mekin sen ymmärrämme alkoi hahmottua vasta uudelle ajalle tultaessa.

Germaaniaikana ja keskiajan alussa oikeutta käytiin yleisesti kunnioitetuilla paikoilla ja vain tiettyinä päivinä vuodessa. Tällaisia paikkoja olivat esimerkiksi suurten puiden alustat, suuret kivet ja vesistöt. Paikalle saapuivat silloin ne, joilla oli oikeudellisia huolia tai syytöksiä. Oikeudenkäyntien lisääntyessä sydänkeskiajalla siirryttiin sisätiloihin. Myöhäiskeskiajalla oikeudenkäynneistä tuli salaisia. Tämä oli tuloksena oikeuden tieteellistymisestä, joka teki sen kansalle vieraaksi. Oikeutta hoitivat enenevässä määrin oppineet juristit ja maallikot jäivät istunnoista pois. Tämän vuoksi julkisuus ei ollut enää tarkoituksenmukaista. Lait, joita noudatettiin olivat yhä useammin kirjallisessa muodossa ja myös oikeusprosessin kulku kirjattiin kirjurin toimesta tarkoin muistiin (11).

Myöhäiskeskiajan kasvava rikollisuus oli kaupalle ja kaupungeille vakava uhka, mutta rangaistusjärjestelmän kehittymiselle piristysruiske (12). Lisääntyvän levottomuuden ja rikollisuuden myötä lain valvominen ja rikoksien rankaiseminen alkoi kuninkaan sijasta vakiintua kaupunkien raatien käsiin. Ne saivat valtuudet hoitaa rikosasioita suoraan keisarilta (13). Oikeuskäytäntö oli keskiajan Saksassa äärimmäisen sekavaa, sillä käytössä oli runsaasti erilaisia oikeusjärjestelmiä. Oli hovioikeus, maallikko-oikeus ja ritarioikeus, sekä kuninkaiden, kreivien, herttuoiden ja maaherrojen harjoittamat oikeudet, puhumattakaan niistä monista yksittäisistä lakitekstikokoelmista, joita oli vuosisatojen aikana kirjoitettu, uudistettu ja levitetty. Jokainen pienikin yhteisö oli kehittänyt itselleen oman oikeusjärjestelmän ja kirjallisia lakeja tulkittiin vapaasti alueellisten traditioiden mukaan (14). Poliittisen sekavuuden ja vahvojen paikallisten traditioiden takia ei vielä muodostunut yhtenäistä, koko valtakunnan kattavaa lakijärjestelmää (15). Ensimmäinen yritys tähän suuntaan oli vuonna 1532 ilmestynyt Constitutio Criminalis Carolina.

1.2 Kuulustelulla tunnustukseen, rangaistuksella pelastukseen

Rikoksesta syytetylle ihmiselle rangaistus ei keskiajalla ollut vain teon hyvittämistä sinänsä, sillä pelissä oli koko ikuinen elämä. Lainrikkoja nähtiin syntisäkkinä, joka Jumalan ja Saatanan välisessä taistelussa oli ottanut väärän puolen. Rankaiseminen oli voitto Jumalan joukoille ja se oli aina sitä suloisempi, kun saatiin tunnustus, sillä silloin erehtynyt sielu-parka voitiin katsoa pelastetuksi. Rankaisemisen toivottiin myös lepyttävän Jumalan ja estävän näin hänen vihansa, joka ilmeni katovuosien ja tautien muodossa (16). Oikeus ei siis tähdännyt syytetyn parantumiseen rikollisista taipumuksistaan, vaan oikeustilan palauttamiseen ennalleen rangaistuksen kautta. Siksi oli tärkeää, että rangaistus vastasi julmuudessaan rikosta (17). Näin ne ikään kuin neutralisoivat toisensa.

Syytetty saattoi osallistua oikeusprosessiin vasta sen loppuvaiheessa. Hän ei saanut tietää ilmiantajiensa nimiä eikä puolustautua. Tuomari sen sijaan sai ottaa vastaan nimettömiä ilmiantoja, salata jutun luonteen syytetyltä ja kuulustella harhaanjohtavasti. Hän oli se, joka edusti totuutta, ei syytetty (18). Syyllisyyden osoittamiseksi ei keskiajan näkemyksien mukaan tarvittu tietoja muusta kuin rikoksesta itsestään. Kuulustelujen keskipisteenä oli rikoksen rekonstruktio, eivätkä tekijän taustat, persoona, elämä ja motiivi kiinnostaneet tuomaria (19).

Ennen tuomion täytäntöönpanoa tuomitun tuli lausua tunnustuksensa ja langetettu tuomion ääneen, sillä kidutuksessa tai muuten kuulustelujen tuloksena saatu tunnustus oli laillisesti pätevä vasta, kun syytetty oli sen itse julkisesti toistanut. Rankaisemalla saavutettiin voittoja Jumalalle ja Jumalan silmissä. Tunnustamalla rikoksensa syytetty sanoutui irti perkeleestä ja korjasi näin aiheuttamansa särön yhteisön harmoniassa (20). Oikeudenkäynti tähtäsi tunnustukseen ja sen saamiseksi käytettiin kahta keinoa: syytetyn valaa ja kidutuskuulustelua. Prosessi jakaantui viranomaisten salaiseen tutkimukseen ja syytetyn rituaaliseen tunnustukseen, sekä rangaistuksen täytäntöön panemiseen (21).

Kidutus oli valtion ja kirkon hyväksymänä oikeuskeinona mahdollisti oikeudenpalvelijoiden henkilökohtaisten sadististen tai kostonhaluisten mieltymysten toteuttamisen. Kidutus ei kuitenkaan ollut rangaistus, vaan kuulustelumenetelmä. Yleisesti noudatettiin kolmea vaihetta: ensin otettiin instrumentit esille ja näytettiin ne syytetylle. Usein jo tämä johti toivottuun lopputuloksen eli tunnustukseen. Mikäli näin ei kuitenkaan käynyt, siirryttiin vaiheeseen kaksi, joka oli syytetyn alasti riisuminen ja kidutuslaitteisiin, seinään tai paluun kiinnittäminen. Alastomuuden häpeällisyys ja tilanteen uhkaavuus toimivat yleensä tehokkaasti. Jos syytetty ei tästä huolimatta tunnustanut, siirryttiin varsinaiseen kidutukseen eli fyysisen tuskan tuottamiseen (22). Näyttää siltä, että kidutus suuntautui lähinnä sosiaalisesti heikompien yhteiskuntakerrosten jäseniin. Vanhojen oikeusperinteiden mukaan nuoret, raskaana olevat, vanhukset ja hullut kuitenkin säästettiin.

Mielikuvamme kidutuskuulustelusta perustuu usein elokuviin ja romaanikirjallisuuteen, jossa puolihullut pyövelit toimittavat tehtäväänsä täysin mielivaltaisesti. Huolimatta tunnustuksen saamisen tärkeydestä kidutuskuulustelu oli kuitenkin sääntöjen sitoma menettely, jonka suorittivat siihen vihkiytyneet asiantuntijat. Kidutusta pidettiin myös epäilyttävänä keinona, sillä ajateltiin, että heikkohermoinen saattoi siinä tunnustaa tekemättömiäkin tekoja, mutta lujatahtoinen taas pysyi vaiti, vaikka olisikin syyllinen. Sääntönä oli, että kidutuksen tunnustuksetta kestänyt päästettiin vapaaksi ja syytökset raukesivat. Tällöin joutui tuomarin ammattitaito kuitenkin huonoon valoon, kuten myös silloin jos kidutettu kuoli vammoihinsa (23).

Kidutus oikeudellisina keinona tuntuu meistä julmalta ja järjettömältä ajatukselta. Mutta mitä merkitsevät maallisen ruumiin tuskat, jos niiden avulla voidaan pelastaa ikuinen sielu... Uskonnollisen oikeutuksensa ruumiillinen kärsimys sai myös näkemyksestä, jonka mukaan Jumala laskee maanpäälliset tuskat tuonpuoleista piinaa lieventävinä. Lisäksi ajatus siitä, että rikoksesta syytetty ansaitsi jo sinällään jonkin rangaistuksen istui lujassa. Viattoman ei uskottu voivan joutua edes epäilyn kohteeksi. (24)

Usein kuvaillaan, miten keskiajan kaupunkia lähestyttäessä muurien ulkopuolella sijaitsevat hirsipuut ja teloituspaikalle kuivuneet ruumiit toivottivat matkalaiset tervetulleiksi. Schultzin kuvaus asiasta ei ole tuoreimpia, mutta täysin ristiriidaton nykyisen tutkimuksen kanssa: "Irti leikatut päät irvistelivät pylvään nokissa ja korkeiden tankojen varaan pystytettyjen teilauspyörien päälle oli kiinnitetty se, mitä tuomittujen ruumiista vielä oli jäljellä. Tämä näkymä ja haju, joka kohtasi kaupunkiin tulijaa, olisi meidän aikamme näkökulmasta sietämätön ja vastenmielinen, mutta silloin se oli luonnollista. Mikäli odotettiin arvokkaita vieraita saatettiin ruumiit siivota pois, mutta päät jäivät yleensä nököttämään kaupungin torneihin lahotakseen sieltä ajan myötä itsekseen pois (25). "

Näytteille jätettyjen rikollisten jäänteiden tarkoituksena oli rauhoittaa kunnon kansalaisia ja kertoa rikollisille siitä, mikä olisi seurauksena laittomista puuhista. Hirsipuu ja teilauspyörät sijaitsivat yleensä porttien ulkopuolella näkyvällä paikalla. Hukuttaminen ja roviolla polttaminen tapahtuivat useimmiten myös muurien ulkopuolella veden sijainnin, palaneen hajun ja häpeällisyyden takia. Ruumiilliset rangaistukset ja häpeärangaistukset suoritettiin torilla, raatihuoneen edessä tai muulla näkyvällä paikalla. Teloittaminen miekalla tai kirveellä tapahtui yleensä myös muurien sisäpuolella olevalla rangaistuskorokkeella (26). Raatihuoneen kellarissa sijaitsevissa vankikopeissa säilytettiin rikollisia kuulusteluja varten. Siellä toteutettiin myös kidutusta, joten ne olivat teloituspaikkojen lailla pelon ja tuskan symboleita. Vankilat olivat synkkiä ja pimeitä loukkoja, joista huudot ja valitukset eivät kuuluneet ja joissa seiniin kahlitut vangit olivat pyövelin lisäksi myös rottien ja syöpäläisten armoilla. Vähäpätöisempiä lainrikkojia saatettiin pitää jalkapuussa odottamassa oikeudenkäyntiä. (27)

Keskiaikaisen rangaistusjärjestelmän näkyvin piirre oli sen julkisuus. Mutta rangaistuksen toteuttaminen kansan nähden saattoi myös muuttaa väkijoukkojen rikollista kohtaan tunteman säälin ja pelon epäilyksi oikeuslaitosta kohtaan (28). Etenkin jos pyöveli epäonnistui teloituksessa tai muun rangaistuksen toteuttamisessa ja joutui yrittämään uudelleen tuottaen näin tuomitulle ylimääräistä kärsimystä, saattoi kansanjoukko raivostua ja alkaa heitellä pyöveliä kivillä. Saatettiinpa vaatia myös tämän rankaisemista ja tuomitun armahtamista. Joissakin tapauksissa saattoi tuomitusta kansan silmissä tulla esivaltaa vastaan taisteleva sankari (29). Hän saattoi jopa päästä karkaamaan syntyneen sekasorron takia. Tällaisissa tapauksissa oli oikeuslaitoksella ja ylimystöllä suuri vaara joutua naurunalaiseksi ja epäuskottavaksi ja kapinan siemen saattoi alkaa itää. (30)

2.1 Häpeän ja kunnian merkitys myöhäiskeskiajan Saksassa

Nykyisin historiatieteilijät pitävät kunniaa arvona, joka määrittää kaikkia historiallisia säätyjä, ei vain aatelia tai yläluokkaa. Se on jotakin, joka kertoo yksilön paikan yhteisössä. Saksalainen kantasana éra ja latinan vastaava honus ovat alusta alkaen merkinneet nimenomaan sosiaalista, ei subjektiivista kunniaa. Koska kunnia koettiin osaksi yhteisöllistä kelpoisuutta, saattoi sen menetys tai tahraaminen horjuttaa tai tuhota saavutetun tai luontaisen aseman yhteisössä. Kunniaa ei keskiajalla pidäkään nähdä yksilön sisäisenä olemuksena, vaan pikemminkin kuin pääsylippuna tai kulkulupana hänen sosiaalisessa ympäristössään (31). Tästä seuraa kääntäen väistämättä se, ettei ilman kunniaa, eli häpeässä, voinut elää normaalia sosiaalista elämää. Kunnian merkityksen voi tiivistää kolmeen sanaan: mahdollisuus hyvään elämään.

Keskiaikainen kaupunkiympäristö on kunnian ja häpeän tutkimiselle ihanteellinen, sillä molemmat aktualisoituvat julkisuudessa ja sitä elämä kaupungissa tarjosi runsain mitoin. (32) Käsitteenä kunnia liittyi läheisesti yhteiskunnan järjestykseen. Niinpä oli sen kääntöpuolella häpeälläkin aivan erityinen merkityksensä. Häpeä liittyi vaaraan ja epäjärjestykseen, sillä sitä esiintyi rikollisuuden yhteydessä. (33) Häpeä vahingoitti ja vaikeutti yksilön elämää oleellisella tavalla. Sen vuoksi sitä hyödynnettiin myös rangaistusjärjestelmässä.

Mitä korkeampi oli vanhempien sääty, sitä enemmän oli heidän jälkeläisilläänkin kunniaa. Jokaisella oli siis synnynnäinen kunniansa ja se, että nämä saattoivat olla hyvinkin erilaiset, oli Jumalan luomaa periaatteellista epätasa-arvoa. (34) Keskiajan käsityksen mukaan henkilöllä oleva kunnian määrä saattoi kuitenkin myös lisääntyä, esimerkiksi naimakaupoilla tai toisaalta vähentyä, esimerkiksi pilkan kohteeksi jouduttaessa. (35) Kunnia saattoi avioliiton kautta vähentyäkin ja näin murhaajan tai muun kunniattoman nainut kunniallinenkin nainen menetti kunniansa ja sitä kautta yhteyden sukuunsa ja perheeseensä. (36) Kunnia vähentyi myös rikollisten tai muuten häpeällisten tekojen seurauksena. Kun kunnia katosi, tuli tilalle häpeä.

Häpeällistä oli, jos ei kyennyt huolehtimaan itsestään taloudellisesti ja elämään kunniallisesti, siis varastamatta, huijaamatta ja rikkomatta sopimuksia. Naisilla kunnia liittyi myös vahvasti seksuaalisuuteen ja määrittyi sen kautta. (37) Häpeällisyyden merkitys näkyy myös esimerkiksi käytetyissä haukkumasanoissa. Yksi pahimpia, ellei pahin naisiin kohdistuvista loukkauksista oli huoraksi nimittely ja miesten kohdalla varkaaksi haukkuminen. (38) Nämä olivat molemmat häpeällisiä ammatteja ja rangaistukset niiden harjoittamisesta olivat aina häpeällisiä. Niinpä viattoman liittäminen vihjailuilla tähän häpeälliseen joukkoon saattoi tahrata tämän maineen lopullisesti ja viedä kanssaihmisten luottamuksen.

Ruumiilliset rangaistukset ja häpeärangaistukset, joiden tehtävänä oli vähentää tai poistaa henkilön kunniaa, ovat osoitus siitä, ettei erotettu toisistaan fyysistä ja psyykkistä kunniaa. (39) Loukkaamalla henkilöä julkisesti jollakin hänen ruumiiseensa tai persoonaansa kohdistuvalla teolla, saatettiin yleiseen tietoon ensinnäkin tapahtunut rikos ja toiseksi se, mitä yhteiskunta siitä ajatteli. Ruumis oli rangaistuksien ilmiselvä kohde, väline, jonka kautta sielun tai persoonan rankaiseminen tuli näkyväksi. (40) Häpeällinen rikollinen teko vähensi jo sinänsä henkilön kunniaa. Häpeällinen rangaistus teki tämän viimeistäänkin selväksi, sillä se antoi ohikulkijoille symbolien tasolla vihjeitä siitä, mihin tekoon rangaistusta kärsivä oli syyllistynyt. (41) Häpeällisinä pidettyjä tekoja rankaistiin tuottamalla julkista häpeää.

Keskiajan ihminen eli yhteisöllistä elämää, hän näki maailman ja itsensä muiden kautta (perhe, kilta, kaupunki, naapurit). Kunnia oli se ydin, jonka ympärille identiteetti rakentui. Tällä oli myös käänteinen vaikutus: yksittäisen henkilön rikkomukset vaaransivat koko yhteisön kunnian. (42) Kiltojen asiakirjoista paljastuu keskiajalla usein käytettyjä sanapareja: "recht und echt", "frei und ehrlich". Nämä liittyvät siihen, minkä mittapuun mukaan ihmistä arvostettiin. Vastakohtana näille sosiaalisen elämän kannalta välttämättömille ominaisuuksille olivat epärehellisyys, huono maine ja oikeudettomuus, sekä arvostuksen puute, jotka olivat kunniattomuuden seurauksia. (43)

Kunnian vahingoittuminen ja häpeän lisääntyminen jonkin rikollisen teon tai oikeuden langettaman rangaistuksen kautta ei ollut leikin asia. Sen seurauksena saattoi lievimmässäkin tapauksessa olla sosiaalinen stigma, oudoksi tai vaaralliseksi leimautuminen yhteisön silmissä. Toisaalta sillä saattoi olla myös esimerkiksi ammatin harjoittamisen vaikeutena näkyviä vakavia seurauksia, eihän yksikään arvonsa tunteva käsityöläiskilta voinut hyväksyä riveihinsä maineensa tahrannutta yksilöä, oli tämä sitten todella tehnyt rikoksen tai ei. Rikoksen ja rangaistuksen tuoma häpeä saattaisi joka tapauksessa langeta koko ammattikunnan ylle. (44)

Pahimmassa tapauksessa häpeästä seurasi täydellinen yhteisön ulkopuolelle joutuminen, joka saattoi toteutua karkotuksen tai vapaaehtoisen lähtemisen muodossa. Silloin oli vaarana ajautua todelliseksi hylkiöksi. Henkilöt, jotka eivät kuuluneet mihinkään yhteisöön koettiin vaarallisina, hehän olivat potentiaalisia rikollisia, murhaajia, raiskaajia ja varkaita. Yleensä he joutuivat asustelemaan metsissä ja hankkimaan elantonsa ryöstelemällä matkamiehiä. He elivät alituisen pelon vallassa ja joutuivat hiipimään yöllä tapaamaan perhettään. Vaimolla ei ollut mitään velvollisuuksia ruokkia tai edes tavata miestään, sillä juridisesti hänestä oli tullut leski ja lapsista orpoja. Monessa tapauksessa sosiaaliset paineet ja hyljeksintä tekivät henkilöstä pahemman rikollisen kuin tämä olikaan alunperin ollut. (45)

Rangaistuksien tuoma kunniaa vähentävä vaikutus lisääntyi myöhäiskeskiajalle ja uudelle ajalle tultaessa ja niiden seuraukset alkoivat vakiintua. Ilman hyvää mainetta ei voinut elää hyvää elämää, niin kovia olivat yhteisön paineet. Oli turha odottaa esimerkiksi materiaalista apua perheeltä tai suvulta, mikäli oli tahrannut maineensa, sillä se olisi merkinnyt kunnian menettämistä koko suvulle. Varsinkin kaupungeissa tilanne oli dramaattinen, sillä ihmiset elivät lähellä toisiaan ja tiesivät toistensa asiat tarkkaan. Ihmistä ei käsitetty erilaisten sosiaalisten roolien kantajaksi, kuten nykyään, vaan kunnian menetys koski koko persoonaa kaikilla elämän alueilla (46). Häpeän tehokas hyödyntämisen rangaistuksissa perustui kunnian merkittävyyteen ihmisten jokapäiväisessä elämässä.

2.2 Pyöveli, kunniattomin kunniattomien joukossa

Pyöveli oli tärkeä hahmo keskiaikaisessa kaupunkiyhteisössä. Hän suoritti kidutuksen ja rangaistukset. Pyövelille oli lukuisia eri nimityksiä. Virallisia olivat esimerkiksi Henker, Meister, Nachrichter, Richter, Scharfrichter. Kansan suussa kulkivat sellaiset nimet kuin Angstmann, Hengdieb, Löwe, Peinlein, Racker, Abkürzer, Hauptkassier ja Steighinauf. Nimiä on vaikea kääntää suomen kielelle, mutta ne kuvaavat pyövelin tehtäviä kaulan katkaisijana, hirttoköydestä kiskaisijana ja tuskan tuottajana. Niissä näkyvät ne pelon ja inhon tunteet, jotka pyöveliin liitettiin. (47)

Kaikki rangaistukset ja muut oikeustoimet, joissa pyöveli oli osallisena olivat tavalla tai toisella häpeällisiä. (48) Myös muut tilanteet, joissa pyövelin kanssa saatettiin joutua kosketuksiin olivat vaarallisia hänen häpeälliseksi leimaavan persoonansa takia. Pyöveli itse joutui asumaan kaupungin ulkopuolella ja viettämään muutenkin täysin eristynyttä elämää. Kirkossa hänelle saattoi olla oma penkki ja kapakkaan tullessaan hän sai istua yksin, omalla kolmijalkaisella pallillaan ja juoda kahvattomasta tuopista. Maksuksi hän jätti kolikot pöydälle, sillä emäntä ei voinut ottaa niitä hänen kädestään. Kukaan ei auttanut pyövelin vaimoa synnytyksessä ja hän joutui myös hautaamaan miehensä yksin. Pojat oppivat isänsä ammatin ja tytöt joutuivat ilotaloihin, ellei heitä naitettu kunniattomiin perheisiin. Usein pyövelit harjoittivat sivutoimena parantajan ammattia, sillä heillä oli rikosoikeudellisen toimensa ansiosta tietoa anatomiasta. Nämä tiedot siirtyivät salaisina pyövelisukupolvilta toisille ja saivat kansan silmissä maagisia ja pelottavia piirteitä. (49)

Pyövelin elämä eristyksissä ihmisyhteisöstä, huolimatta siitä, ettei hän ollut rikollinen, havainnollistaa osaltaan sellaisen henkilön kohtaloa, joka joutui kantamaan häpeän seuraamukset. Pyöveli oli "kunniattomin kunniattomien joukossa" ja tämä mielipiteen jakoi koko kansa, myös sen kunniaton osa. Vaikka pyövelin ammatti olikin häpeällinen hänen työtään myös arvostettiin ja häneen suhtauduttiin pelon sekaisella kunnioituksella. Pyövelin ammattitaito oli yhteiskunnan kannalta välttämätöntä ja vaati suurta taitoa ja tietoa tekijältään. Pyövelistä tuli "Jumalan miekka maan päällä", henkilö, joka osaltaan toteutti jumalallista järjestystä. (50)

Erottuakseen kunniallisista kansalaisista piti pyövelin toisinaan pukeutua tiettyihin väreihin tai muuten normaalista poikkeaviin vaatteisiin. (51) Tällaiset säädökset olivat kuitenkin paikallisia ja vaihtelivat suuresti. Työskennellessään pyöveli saattoi pitää jonkinlaista naamiota tai päähinettä, joka peitti kasvot. Useissa kuvalähteissä hänet näytetään kuitenkin ilman päähinettä, eivätkä vaatteetkaan aina ole muista kuvassa olioista poikkeavia. (52) Uudelle ajalle tultaessa muuttui pyöveliin suhtautuminen vähitellen ja häntä alettiin julkisesti arvostaa. (53) Mielikuvissa pyöveli esiintyy silti varmasti lähtemättömästi veren tahrimin käsin.

2.3 Häpeä rangaistuksissa

Vanhan maaseutuyhteiskunnan maagis-sakraalinen maailmankuva vaikutti vielä myöhäiskeskiajankin kaupungistuvassa elämässä, mikä näkyy selvästi langetetuissa rangaistuksissa. (54) Pelottavat häpeänaamiot ja julmat ruumiilliset rangaistukset, sekä mitä mielikuvituksellisimmat teloitustavat kertovat tarinaa muinaisesta, pakanallisesta ja demonisesta maailmasta. Teloitukset ja rangaistukset karkeine ja taikauskoisine rituaaleineen ja makaabereine seremonioineen olivat todellisia kansanjuhlia, joihin saavuttiin matkojen takaa. Tällä tavoin saatettiin kansalle havainnollistaa jumalattoman elämän seurauksia. (55)

Saksalainen rikosoikeus jakautui kahteen rangaistuskategoriaan: kuoleman- ja ruumiillisiin rangaistuksiin (Strafen an Hals und Hand), sekä kunniaan kajoaviin rangaistuksiin (Strafen an Haut und Haar) (56). Jälkimmäisen ryhmän ytimen muodostivat häpeärangaistukset (Schandstrafe, Ehrenstrafe, entehrende Strafe). Niiden ensisijaisena tarkoituksena oli tuottaa rikolliselle häpeää ja tällä tavoin vaikuttaa hänen oikeudelliseen ja sosiaaliseen asemaansa yhteisössä. Tämä saattoi tapahtua mitä moninaisimmilla tavoilla.

Kunnia oli germaaniajalla korkealle arvostettu ja helposti tahriintuva arvo, mikä näkyi myös rangaistusten muodoissa. Frankeilla häpeää tuottavia rangaistuksia oli vain vähän, mutta kun ruumiilliset rangaistukset keskiajan kuluessa nousivat rikosoikeudellisina keinoina kuolemanrangaistusten rinnalle, kehittyivät myös häpeärangaistukset. (57) Vähäisen individualismin yhteiskunnassa, jossa ulkoapäin luodut normit hallitsivat, rankaistiin kollektiivisia arvoja uhkaavat rikokset rankimmin. Tällöin käytettiin usein häpeärangaistuksia. (58) Niiden voima oli yhteisön pilkassa, ei tuomareiden tai pyövelien konkreettisessa toiminnassa. Ne saattoivat toimia vain silloin, kun ihmiset todella pilkkasivat rangaistusta kärsivää. Jos he eivät sitä tehneet, menetti rangaistus tehonsa. (59)

Lukuisat keskiajan kuvalähteet kertovat mitä erilaisimmista rangaistusmuodoista, vaikka niitä ei juridisten teosten teksteistä välttämättä löydykään. Häpeärangaistusten kirjo näyttää olleen valtava, etenkin nykyisen Saksan eteläosissa. Tyypillistä niille on julkisuus, ruumiillisuus ja symbolisuus. Häpeärangaistukset eivät olleet vain ylimystön rankaisukeinoja yleensä, vaan ennen kaikkea sosiaalisia sanktioita. Lanta, johon tuomittu heitettiin tai paalu, johon hänet sidottiin symbolisoivat yhteisön halveksuntaa. Käytännössä tämä näkyi siinä, ettei tällä tavoin rankaistu useinkaan voinut jäädä paikkakunnalle, vaan hänen oli paettava häpeäänsä ja lähdettävä. Usein häpeärangaistuksiin liittyikin karkotus. (60)

Kun pyöveli koski rangaistaessa henkilön ruumiiseen, koski hän samalla tämän kunniaan. (61) Vaikka ei olisikaan tuotettu varsinaista kipua tai ruumiillista vammaa, liittyi häpeällisyyteen usein jokin konkreettinen viite tai symboli. Omenavarkaan ympärille saatettiin asetella omenoita, juoruavalle ämmälle laitettiin pitkäkielinen rautanaamio päähän ja varkaalle aasinhattu, johon oli piirustettu esimerkiksi varastetut esineet. Tällä tavoin heitä seisotettiin häpeäpaalussa. Häpeällisenä rangaistuksena saattoi toimia myös esimerkiksi jonkin häpeällisen, henkilön statukseen sopimattoman tai rikosta symboloivan asun julkinen käyttö, hiusten leikkaaminen, olkikranssi morsiuskruunun tilalla, kiven kantaminen kylän läpi, tai vaikkapa aseenkantokielto, joka miehelle oli erityisen nöyryyttävää. (62)

Se, kuinka kovaksi rangaistuksen vaikutus todellisuudessa muodostui, riippui varmaankin yhtäältä tuomitun omasta kokemuksesta, mutta etupäässä yhteisön reagoinnista ja tietenkin siitä kunnian määrästä, mikä hänellä alunperin oli. Se, jolla oli enemmän kunniaa, oli enemmän menetettävää, mutta myös suuremmat mahdollisuudet päästä kiusallisesta pälkähästä (63). Häpeärangaistuksien teho perustui kunnian merkitykseen ja kunnia taas perustui henkilön asemaan yhteisössä. Yhteisöllisen eriarvoisuuden oikeutuksena nähtiin luonnollinen jumalallinen järjestys, jota ihminen ei voi muuttaa. Säädyn mukaan määräytyi myös henkilön oikeusasema. (64) Häpeälliset rangaistukset kohdistuivatkin lähinnä siihen kansanosaan, jonka arvokkain omaisuus oli kunnia. Ei kunniattoman kerjäläisen tai hylkiön mainetta juuri voitu enää tahrata ja varakkaalla aatelisella tai kauppiaalla taas oli vaikutusvaltaa ja rahaa apunaan. (65) Tämä tosiasia tekee näistä rangaistuksista vieläkin julmempia.

Hans Fehr kirjoitti 1960-luvulla: "Häpeärangaistukset olivat viimeiseen yksityiskohtaan asti tarkkaan mietittyjä, etukäteen suunniteltuja, häpeällisiä ja täynnä karkeaa huumoria. Mikä herkullinen kyläjuhla sen on täytynytkään olla, kun nuoriso heittelee tuomarin heille tätä tilaisuutta varten lahjoittamilla tomaateilla vaimoa, joka taakkansa alla vaappuen kantaa rangaistuskiveä läpi kylän. (66)". Tällainen näkökulma lienee jo vanhentunut. Vaikka jotkut keskiajan häpeärangaistukset saattavatkin hetken naurattaa meitä, ne tuskin olivat varsinaisesti hupaisia aikalaisille. Häpeärangaistuksia ei voi pitää humoristisina, groteskeina kyllä. Tosin on totta, että yleisön pilkka oli oleellinen osa rangaistusta, mutta ei sitä silti hauskanpitona voida pitää.

Kuinka usein tai yleisesti häpeärangaistuksia sitten käytettiin? Ilmeisesti aika harvoin, jotta ne eivät menettäisi tehoaan. Sen sijaan uhkaaminen häpeällisillä ja tuskallisilla rangaistuksilla osoittautui tehokkaaksi. Edes myöhäiskeskiajalla, joka oli ruumiillisten ja häpeärangaistuksien kulta-aikaa, ei niiden määrä kohonnut kovin suureksi muihin rangaistuksiin nähden. (67) Kansa ei myöskään välttämättä aina ollut ylimystön kanssa samaa mieltä tuomitun rikollisuudesta. Joskus häpeärangaistuksen kärsiminen saattoi myös nostaa sosiaalista statusta. Ylimystön kannatti siis harkita, tuomitako kapinoivaa talonpoikaa, jonka puolella kansa oli. (68)

Rangaistusten muodot ja toteutustavat vaihtelivat paikkakunnittain ja ajoittain suuresti. (69) Mikä jossakin paikassa saattoi olla yleisesti käytetty rangaistus tietystä rikoksesta oli toisella paikkakunnalla käytössä aivan toisesta, tai sitä ei tunnettu lainkaan. Pohjois-Saksassa puhtaat häpeärangaistukset olivat harvinaisempia, mutta etelässä oltiin niiden suhteen sitäkin kekseliäämpiä . (70) Mielikuvituksella ei tunnu olleen tämän asian suhteen mitään rajoja. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä häpeänaamiota valmistanut seppä ajatteli kiinnittäessään siihen liioiteltuja korvia ja kieltä juoruilemisen merkiksi. Tai miltä tuntui "langenneesta neitseestä" kun hän lapsi käsivarrella ja olkikranssi päässä asteli alttaria kohti. Häpeärangaistuksiin sisältyvä symboliikka on meille ehkä näennäisesti helppoa ymmärtää, mutta todellisuudessa olemme ajautuneet hyvin kauas sen maailmasta.

Valitettavasti häpeärangaistukset eivät kaikesta huolimatta ole täysin jääneet historiaan edes läntisessä maailmassa. Useimmissa maissa ne on koettu epäinhimillisinä ja järjettöminä jo vuosisatojen ajan, mutta esimerkiksi Alabaman osavaltiossa Yhdysvalloissa oli vielä 1990-luvulla käynnissä kokeilu, jossa vangit työskentelivät kahleilla yhteen sidottuina julkisilla paikoilla. Näin he altistuivat yleisön pilkalle ja vankeinhoitolaitoksen henkilökunnan alentaville ja julmille toimille. Ihmisoikeusjärjestöt puuttuivat asiaan ja kokeilu lopetettiin vuonna 1999 osin, koska se oli ihmisoikeuksien vastainen ja osin, koska se ei tuottanut toivottua tulosta rikoksien ennalta ehkäisyssä. Suurin osa kahleryhmän vangeista palasi vapauduttuaan nopeasti rikolliseen elämään ja vankilaan. (71)

Tässä rankaisukokeilussa oli nähdäkseni kysymys aivan samoista keinoista ja pyrkimyksistä kuin keskiaikaisessa häpeärangaistuksessa. Se, että rangaistuksella ei ollut toivottuja vaikutuksia meidän ajassamme ei tarkoita sitä, etteikö tällainen sanktio olisi keskiajalla ollut tehokas. Yhteiskunta, rikollisuus ja ihmisten elinolot olivat erilaiset. Häpeärangaistuksilla pidettiin keskiajalla yllä järjestystä ja oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Nykyisten inhimillisyys- ja ihmisarvonäkemysten valossa ne muistuttavat kuitenkin enemmän rikoksia kuin rangaistuksia. Meidän on voi olla vaikea ymmärtää, miten kristilliseltä arvopohjalta saattoi nousta niin julma ja epäoikeudenmukaiselta tuntuva rangaistusjärjestelmä. Miten voi olla mahdollista, ettei kirkko asettunut vastustamaan sitä?

Syyt keskiajan rikosoikeuden kehittymiselle kohti ruumiillisia ja häpeärangaistuksia on nähtävä yhteiskunnallisessa tilanteessa, rikollisuuden kasvussa ja yleisessä levottomuudessa. Organisoituneen keskusvallan puuttuessa eivät esivallan mahdollisuudet pitää yllä järjestystä ja turvallisuutta olleet kovinkaan hyvät. Usein tarkoitus oli kuitenkin vain pelotella ja uhkailla raaoilla rangaistuksilla. Kovuus ja julmuus olivat näin osoituksia poliittisesta heikkoudesta. Valitettavasti historia osoittaa, ettei luodusta järjestelmästä juuri ollut apua rikollisuuden torjunnassa. (72) Kuitenkin juuri siksi, että kirkko oli kiistatta yhteiskunnan arvojen ja pyrkimysten liikkeelle panevana voima, voidaan rangaistukset selittää myös kristinuskolla. Ne olivat osa suurta taistelua paholaista ja sielujen kadotusta vastaan. Mitään historiallista tai inhimillistä ilmiötä ei pidäkään koettaa selittää vain yhdellä näkökulmalla. Molemmat näkökannat, yhteiskunnallinen tilanne ja uskonto, edustanevat omalta osaltaan totuutta.

Helen von Rothenburg aka Satu Lidman 2001©
Kirjoittajaan saa yhteyden osoitteesta lidman@welho.com

Kirjoittaja on tehnyt pro gradu -työnsä saksalaisesta rikosoikeudesta myöhäiskeskiajalla (Joensuun yliopisto 2000) ja tutkii tällä hetkellä häpeän käsitettä ja hyödyntämistä rangaistuksissa 1400-1500-luvuilla.

Kirjallisuusluettelo

Viitteet

(1) Fuhrmann 1987: s. 15-16 ja 200, Borst 1983: s. 332. 
(2) Schild 1. 1980: s. 40-41 ja 46-47. 
(3) Dülmen 1988: s. 10. 
(4) Roper 1993: s. 34. 
(5) Fuhrmann 1987: s. 200, Schild 1980: s. 57-63 ja 125, Dülmen 1988: s. 7. 
(6) Merzbach 1980: s. 7 ja 10-11. 
(7) Conrad 1962. s. 345. 
(8) Fuhrmann 1987: s. 254. 
(9) Merzbach 1980: s. 12. 
(10) Schreiner & Schwerhoff 1995: s. 111-112, Heinemann 1900: s. 11. 
(11) Schild 1. 1980: s. 82, Schild 1980: 125-132, Heinemann 1900: s. 15-16 ja 59-60. 
(12) Schild 2. 1980: s. 91, Dülmen 1988: s. 180. 
(13) Schwerhoff 1991: s. 49-50, Conrad 1962: s. 332-334. 
(14) Schild 2. 1980: s. 83, Conrad 1962: s. 346-347, Fehr 1962: s. 158. 
(15) Schimidt 1983: s. 60-61. 
(16) Schild 1. 1980: s. 35-36. 
(17) Dülmen 1988: s. 8. 
(18) Foucault 1980: s. 44-46. 
(19) Heinemann 1900: s. 8, Dülmen 1988: s. 25. 
(20) Schild 1980:s. 96-98, Dülmen 1988: s. 23-24. 
(21) Foucault 1980: s. 48-50. 
(22) Dülmen 1988: s. 29-33, Schmidt 1983: s. 95. 
(23) Dülmen 1988: s. 33, Foucault 1980: s. 48-50. 
(24) Foucault 1980: s. 51-55. 
(25) Schultz 1892: s. 12. 
(26) Dülmen 1988: s. 98, Boockmann 1986: s. 11-12, Schultz 1892: s. 32-34. 
(27) Dülmen 1988: s. 20-21. 
(28) Schwerhoff 1993: s. 173. 
(29) Foucault 1980: s. 62-63 ja 70-71, Schultz 1892: s. 30-31, Dülmen 1988: s. 96-97, 151 ja 161. 
(30) Schwerhoff 1991: s. 166. 
(31) Schreiner & Schwerhoff 1995: s. 5-10. 
(32) Dinges 1989: s. 22. 
(33) Dinges 1989: s. 1-2. 
(34) Schild 2. 1980: s. 86, Schreiner & Schwerhoff 1995: s. 166. 
(35) Schreiner & Schwerhoff 1995: s. 142. 
(36) Borst 1983: s. 583. 
(37) Schreiner & Schwerhoff 1995: s. 377. 
(38) Rummel 1993: s. 110-113 ja 184, Schwerhoff 1991: s. 316. 
(39) Roper 1993: s.35-36. 
(40) Foucault 1980: s. 22-39. 
(41) Dülmen 1988: s. 65-66. 
(42) Roper 1993: s. 34, Schwerhoff 1991: s. 162, 230 ja 314-315, Borst 1983: s. 70, Dülmen 1988: s. 44. 
(43) Hergemöller 1994: s. 1. 
(44) Schwerhoff 1993: s. 175-180, Schwerhoff 1991: s. 145, Hergemöller 1994: s. 2. 
(45) Schwerhoff 1991: s. 138-139, Heinemann 1900: s. 39-40. 
(46) Schwerhoff 1993: s. 179-183. 
(47) Schmidt 1983: s. 185, Wilbertz 1994: s. 123-130. 
(48) Hinckeldey 1980: s. 155-156. 
(49) Dülmen 1988: s. 94-95, Heinemann 1900: s. 127-130. 
(50) Wilbertz 1994: s. 121-122 ja 140. 
(51) Wilbertz 1994: s. 135. 
(52) Hinckeldey 1980: kuvat. 
(53) Wilbertz 1994: s. 150. 
(54) Schild 1. 1980: s. 39-40. 
(55) Schild 1. 1980: s. 35-36, Dülmen 1988: s. 7. 
(56) Fehr 1962: s. 168-169. 
(57) Hinckeldey 1980: s. 155. 
(58) Schwerhoff 1991: s. 28-29. 
(59) Schwerhoff 1993: s. 159 ja 177. 
(60) Schreiner 1995: s. 1-2. 
(61) Hinckeldey 1980: s. 155-156. 
(62) Schwerhoff 1993: s. 164-168, Hinckeldey 1980: s. 155-160, kuvat esim. Hinckeldeyn ja Schildin kirjoista. 
(63) Schwerhoff 1993: s. 174 ja 187. 
(64) Conrad 1962: s. 296 ja 299. 
(65) Schwerhoff 1991: s. 144. 
(66) Fehr 1962: s. 170. 
(67) Schwerhoff 1993: s. 171-172, Schwerhoff 1991: s. 146-147, Schultz 1892: s. 39. 
(68) Dülmen 1988: s. 65-66. 
(69) Dülmen 1988: s. 11, Conrad 1962: s. 347-358. 
(70) Schwerthoff 1993: s. 163 ja 171.
(71) TV 3 5.1.2000, klo 20.00-20.55, MTV-dokumentti: Amerikan kahlevangit. 
(72) Schmidt 1983: s. 65-67 ja 98.

Takaisin alkuun

Takaisin kirjastoon