Noitavainot keskiajalla

Cecilia da Mare



Kuten yleisesti tiedetään, keskiajalla kirkko oli yhteiskunnan voimakkain vaikuttaja ja kansan toiminnan ylin ohjenuora. Jäykän ja tiukan vanhoillisen kristillisen maailmankatsomuksen ohella kukoisti kuitenkin toinenkin vuosisatoja vanha perinne, tavallisen kansan parissa voimakkaana elänyt taikausko, joka perustui ikivanhoihin kansantaruihin. Näissä taruissa ja uskomuksissa noidat, niin hyvät kuin pahatkin, olivat usein merkittävässä roolissa. Hyvien noitien uskottiin mm. pitävän huolta viljasadon takaavasta kultista, kun taas pahat noidat saattoivat olla vastuussa lähes kaikesta vedenpaisumusten ja lehmien kuolemien välillä. Pahojen noitien uskottiin tehneet sopimuksia vapaana maailmassa kulkevien pahojen henkien kanssa, ja ennen kaikkea kirkonmiehet varoittelivat kansaa näistä noidista.

Ajatus "pelko on viisauden alku" eli jo tuolloin kirkon piirissä hyvin voimakkaana: kirkko katsoi, että jos kansa saatiin pelkäämään noituutta, pysyi se paremmin heidän oikeaoppisen maailmankatsomuksensa parissa. 1000-luvulla paholainen kuviteltiin yleensä mauriksi tai mustaihoiseksi. Naiset eivät olleet ainoita, joita paholainen saattoi aikalaisten ajatusten mukaan käännyttää palvelijoikseen, mutta heidän kykyjään pelättiin kuitenkin huomattavasti enemmän kuin miesten: antiikin ajoista asti oli elänyt vahvana käsitys, jonka mukaan nimenomaan naisilla oli luontainen kyky ennustaa ja hallita yliluonnollisia kykyjä sekä käyttää mustaa magiaa ja astua sisään henkien maailmaan.

Seuraavalle vuosituhannelle tultaessa paholainen kuvattiin suloiseksi nuoreksi tytöksi (succubus) tai komeaksi, jalot piirteet omaavaksi nuoreksi mieheksi (incubus). Pimeä keskiaika kuulostaa suorastaan ihanteelliselta ilmaisulta, kun kuvitellaan roihuavia noitarovioita. Tämän vuoksi asiaan perehtymätöntä saattaakin aluksi suuresti ihmetyttää tieto siitä, ettei keskiaika ollutkaan noitavainojen kultakausi vaan pikemminkin vasta sen esiaste, jolloin luotiin malli myöhemmille noituusoikeudenkäynneille ja vainoille.

Taikoja on tehty terveyden ja hyvien asioiden puolesta kautta aikojen, kuten on myöskin manattu ja kirottu epämieluisia asioita syvimpään hornaan; näiden pohjalta luotiin uusi teoria noidista 1400-luvulla, aikakaudella, joka ei enää varsinaisesti kuulu keskiaikaan. Kaikista suurimmat vainot ravistelivat Englantia ja Ranskaa renessanssin vuosisatoina 1500-1700, mikä tuntuu todella hullulta kun ajatellaan, miten huimin harppauksin mm. luonnontieteet kehittyivät tuolla samaisella ajanjaksolla. Noitavainojen synnyinmaat Italia, Espanja ja Portugali eivät koskaan nousseet vainotilastoissa samalle tasolle Englannin ja Ranskan kanssa, mitä voi sitäkin pitää hienoisena ihmeenä.

Keskiajan noitavainoja selitetään ennen kaikkea uskonnollisilla motiiveilla, mikä ei sinänsä ole mikään yllätys, kun ajatellaan kirkon suurta vaikutusvaltaa. Ylivoimaisesti suurin syytettyjen ryhmä olivat ihmiset, joita epäiltiin syystä tai toisesta vääräuskoisuudesta eli kerettiläisyydestä. Muita helposti syytteen saaneita olivat juutalaiset, homoseksuaalit sekä kansanparantajat. Naisten ja miesten välille ei tehty suurta eroa siitäkään huolimatta, että naisten katsottiin olevan helpommin taipuvaisia noituuteen: hysteeriset naisvainot kuuluivat vasta renessanssin kultakaudelle. Noituutta pidettiin kaikissa tapauksissa rangaistavana tekona, ja oikeudenkäynneissä saattoi saada niin vankeustuomioita tai sakkoja kuin ruoskaniskuja tai kuolemantuomioitakin. Ainakin Suomessa tunnetaan myöskin tapauksia, joissa syytteen saanut on karkotettu asuinyhteisöstään ikuisiksi ajoiksi.

Oikeudenkäynneissä saatettiin käyttää kuulustelumenetelmänä kiduttamista, puolueellista painostamista tai henkistä murtamista niin pitkään, kunnes syytetty alkoi jo itsekin uskoa noituuteensa. Ennen pahimman mahdollisen rangaistuksen eli kuolemantuomion langettamista syytettyä testattiin yleensä jollakin hyvin mielivaltaisella noitatestillä - yksi tunnetuimmista oli syytetyn heittäminen järveen. Jos syytetty kellui, hän oli luultavasti noita, jos hän taas hukkui, niin sitten hän oli ollut syytön. Näistä testeistä oli tosin vielä melkoisen helppo kääntää asiat omaksi edukseen, jos vain oli tarpeeksi viisas sen tehdäkseen ja osasi uida: tunnetuin tarina kertoo naisesta, joka selitti kellumistaan sillä, että oli vetänyt kunnolla kevyttä ilmaa sisäänsä ja sulkenut sitten suunsa. Tuomitsijat uskoivat tämän selityksen ilman sen kummempia mutinoita. Jos kuolemantuomio laitettiin täytäntöön, poltettiin syytetty yleensä roviolla, sillä lieskojen kuviteltiin ajavan pahoja henkiä tehokkaasti tiehensä. Elävältä polttaminen ei ollut mitenkään harvinaista, se oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

 

Inkvisitio

Kun roomalaiskatolinen kirkko oli vahvistanut asemaansa siinä määrin, että se saattoi ryhtyä valvomaan oikeaoppisuuden säilyttämistä, perustettiin paavin toimesta inkvisitio. Inkvisiton tehtävänä oli yksinkertaisesti kitkeä kristikunnasta kaikenlainen noituus, alkemian harjoittaminen, taikuus, kerettiläisyys sekä muu harhaoppisuus. Inkvisitio valvoi, että kirkon opit säilyivät puhtaina ja katsoi, että kaikesta poikkeavasta oli vain oikeudenmukaista antaa rangaistuksia. Erityisen tarkkaan inkvisitio valvoi kerettiläisiä: vuonna 1231 paavi Gregorius IX määräsi toimielimen kohdistamaan toimintansa nimenomaan kerettiläisyyttä vastaan.

Inkvisitiota pidetään yhtenä aikansa tehokkaimmista tutkimuselimistä, jonka johdossa toimivat yksinomaan sivistyneet ja koulutetut miehet. Keskiajalla sen toiminta oli vielä paljon rajoitetumpaa kuin renessanssin aikana, eikä inkvisition ainoa tehtävä suinkaan ollut nimenomaan noituuden vastainen taistelu. Keskiajan inkvisition toiminta keskittyi Etelä-Ranskaan ja Pohjois-Italiaan, Pohjois-Euroopassa sen sijaan tutkimuselimiä oli hyvin vähän.

Joillain alueilla katoliset ruhtinaat tukivat inkvisition toimintaa avoimesti. Inkvisition käyttämä tutkimusmenetelmä oli hyvin tarkkojen säädösten alainen, ja ainoana päämääränä pidettiin totuuden selvittämistä. Totuus kuitenkin tuli joskus jopa syytetyn itsensä suusta hyvin vääristeltynä, sillä inkvisitio oli tunnettu kidutuksen käyttämisestä hyväksyttynä kuulustelumenetelmänä.

Kaiken kamalan tavoitteena oli, että harhaoppinen tunnustaisi erehdyksensä ja palaisi takaisin oikeaan uskoon. Jos tunnusti nopeasti, saattoi selvitä pelkillä katumusharjoituksilla. Omaisuuden ja kunnian menetykset olivat nekin hyvin yleisiä, ja pahimpana vaihtoehtona kaikista taustalla odotti aina kuolemantuomio.

Inkvisitiolla ei kuitenkaan ollut oikeutta kuolemantuomion langettamiseen, se saattoi vain viedä asian maallisen tuomioistuimen haltuun ja vedota tuomareiden kristilliseen oikeudenmukaisuuteen. Kaikki rangaistukset katumusharjoituksista kuolemantuomiohin olivat yleensä julkisia.

Renessanssin ajan inkvisitio ei enää ollut niin vahvassa kirkollisessa ohjauksessa kuin sen keskiaikainen edeltäjä. Varsinkin protestanttisissa maissa inkvisitio on saanut negatiivista mainetta nimenomaan noitavainojen takia, vaikka noituus olikin vain pieni osa inkvisiton toimialasta.

 

Kerettiläisyys

Lyhyesti sanottuna kerettiläisyys on oppi, joka sotii virallista oppirakennelmaa vastaan, ja jokainen tällaista poikkeavaa oppia kannattava ja julistava on kerettiläinen. Katolinen kirkko joutui keskiajalla taistelemaan erilaisia kerettiläisryhmiä, mm. valdolaisia sekä kataareja vastaan, sillä ne uhkasivat kirkon valtaa jo varsin voimakkaastikin.

Kataareiden mukaan oli olemassa myöskin paholainen, joka vastasi kaikesta maailman pahuudesta, mutta se ei suinkaan tarkoittaneet sitä, että he olisivat palvoneet tätä uskonnon synkempää puolta. Kataarit kuitenkin uskoivat, että katolinen kirkko oli pahuuden perustama ja että Jumala oli paholainen, koska hän oli luonut maailmaan materian ja saattanut ihmiset lihan vangeiksi. Heidän mielestään oikeaa Jumalaa ei saattanut nähdä, hän oli maanpäällisen elämän tavoittamattomissa. Kataareiden ajatukset saivat hämmästyttävän suurta jalansijaa kansan keskuudessa, mikä osaltaan johti katolisen kirkon vastahyökkäyksen voimakkuuteen.

1200-luvulla kerettiläisyydenvastainen taistelu siirrettiin yksinomaan kirkollisen inkvisition huoleksi. Katolinen kirkko oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei sen oppeja vastustavia ajatuksia saanut jättää kytemään, sillä ne houkuttelivat ihmisiä poikkeamaan "ainoan ja oikean" uskonnon poluilta. 1100-luvulla eniten jalansijaa saanut kerettiläinen kataarisuus oli pyyhkäisty kokonaan pois maan päältä 1400-luvulle tultaessa.

Ensimmäinen laajamittainen, keskiaikainen kerettiläisyysteloitus pantiin toimeen Ranskan Orléansissa vuonna 1022, kun kuningas Robert päästi kaupungin kaikki kerettiläiset hengiltä. Heitä syytettiin salaisista kokoontumisista, joissa he manasivat pahoja henkiä esiin ja harjoittivat mm. sukurutsausta, homosuhteita sekä kannibalismia. Paholaisen kerrottiin ilmestyvän enkelinä, mustana miehenä tai petoeläimenä, ja syytteiden mukaan kerettiläiset maksoivat paholaiselle veroja. Tämän ensimmäisen suurimittaisen vainon jälkeen kerettiläisiä jahdattiin tasaiseen tahtiin, mm. vuosina 1209-1229 paavi Innocentius III kävi albigenssien kerettiläisiä vastaan Pohjois-Ranskassa useita vuosia kestäneen taistelunsa. Kun paavi Innocentius VIII vuonna 1484 antoi noitien etsintään kehottaneen ja siihen neuvoneen bullansa, olivat jo tuhannet kerettiläiset kohdanneet loppunsa. Tunnetuin kerettiläisyyssyytöksen niskaansa saanut henkilö lienee Jeanne d'Arc, Orléansin neitsyt, joka poltettiin roviolla Ranskan Rouenissa vuonna 1431.

 

Kuten sanottu, kansanparantajat kuuluivat ehdottomaan riskiryhmään, mitä noitasyytteen saamiseen tuli. Kun vainot lopultakin pysäytettiin valistusajan aatteiden saadessa jalansijaa 1700-luvun Euroopassa, oli korjaamaton vahinko jo tapahtunut. Läpi keski- ja uuden ajan äidiltä tyttärelle siirtyneet kansanparannustaidot sekä tiedot yrteistä, synnytyksestä ja ehkäisystä olivat tyystin kadonneet, kun suullisen perinteen jatkajat olivat kohdanneet loppunsa vainoissa.

 

Cecilia da Mare
(minna.tiihonen[ät]kolumbus.fi


Lähteet

www.internetix.fi - Naishistoria - keskiaika,
renessanssi ja valistus www.chronicon.com/noita/euroopan.html



Takaisin kirjastoon

tak_paas.jpg (2489 bytes)