Suomen kieli keskiajalla

...tai mitä siitä nyt voidaankaan tietää

Teksti perustuu Elävä Keskiaika ry:n Konventissa 21.2.2010 pitämääni esitelmään. Teksti on osin keskeneräinen; mahdolliset korjaukset, lisäykset ja kysymykset pyydetään lähettämään kirjoittajalle (yht.tiedot alla)

Miksi elävöittäisin puhetta?

Monille keskiajan harrastajille on tärkeää pyrkiä mahdollisimman tarkkaan autenttisuuden jäljittelyyn esimerkiksi vaatteiden osalta. Tiukimmat harrastajat ompelevat itse käsin vaatteensa, todistettavasti keskiaikaisilla pistoilla, eikä holtittominkaan harrastaja yleensä halua katsella alepan muovipusseja autenttisuuteen pyrkivissä pukutapahtumissa. Elävöittäjien juhlissa puhe kuitenkin valitetttavan usein teennäistä, hyperkorrektia kirjakieltä – kielimuotoa, jota on muutoin käytetty vain 40-luvun suomielokuvissa tai huonoissa fantasialarpeissa. Olettaisin, että kaikille on sanomattakin selvää, mutta lausuttakoon nyt silti: Suomessa ei ollut keskiajalla kirjakieltä, ei myöskään mitään kirjakieleen vertautuvaa yhtenäistä yleiskieltä. Täällä oli vain eri suomalaismurteita puhuvia heimoja, jotka eivät välttämättä ymmärtäneet toisiaan kuin välttävästi.

Puheen lisäämistä muinaisten aikojen elävöittämiseen, varsinkin ns. pukutapahtumissa, on mielestäni erittäin tärkeä tunnelmantuojana. Suomeen keskiaikailu on rantautunut enimmikseen Amerikan suunnalta, jossa puhetta ei ole juurikaan elävöitetty, mutta syy siihen on aika yksinkertainen: muinaisenglanti tai keskiajan englanti on perusjenkille käytännössä vieras kieli (erilainen ääntämys, erilainen ortografia, jne). Keskiajalla käytetyn middle englishin lukeminen ja ääntäminen on nykyenglannin puhujille jokseenkin mahdototan sellaisenaan (ruotsintaitoiselle suomalaiselle se on syntymperäistä kielenpuhujaa helpompaa; keskiajan englannista lisää täällä). Suomalaisille puheenelävöittäminen olisi kuitenkin suhteellisen helppoa.

Kieli keskiajan Suomessa

Keskiaikaista suomea (1000-1500), ts. varhaissuomea, ei ole juurikaan tutkittu. Syitä on varmasti useita, suurimpana tietenkin lähteiden puuttuminen. Keskiaika ei myöskään ole kielihistoriallisesti erityisen kiinnostava ajanjakso, sillä suurimmat (kieli)muutokset ovat tapahtuneet viimeistään myöhäiskantasuomeksi nimitetyn kielivaiheen aikana, ts. ennen keskiaikaa. Kantasuomella tarkoitetaan suomen, viron, vepsän, vatjan ja liivin yhteistä kielivaihetta - ennenkuin silloiset itämerensuomen murteet eriytyivät itsenäisiksi kieliksi. Varhaiskantasuomella puolestaan tarkoitetaan kielihistoriallista ajanjaksoa, joilloin saamelaiskielten ei vielä katsota eriytyneen muusta suomenkaltaisesta puheesta. Kielentutkijoiden joukoussa on myös esitetty keskikantakielivaihe, mutta keskiaikaharrastajan puheenelävöittämisen kannalta ei näilläkantakielivaiheiden kriteereillä ole itse asiassa merkitystä. Huomautettakoon, että Suomen rautakautta tai varhaiskeskiakaa (500-1000) eli ns. viikinkiakaa elävöittävien kannalta tilanne on jo hieman kimurantimpi, sillä joidenkin isompien muutosten voidaan arvioida osuneen tuolle ajanjaksolle. Tarkkojen vastausten antamista vaikeuttaa kuitenkin eri kantakielivaiheiden ikäämiseen liittyvät kiistat, joten pitäydytään tällä kertaa vain 1000-luvun jälkeisen puheen puolella.

Keskiajalla käytössä ollutta, tai ainakin joillain alueilla tunnettua, sanastoa on varmuudella kaikki eri kantakielivaiheisiin (ks. FAQ) palautettava sanastoaines. Vaikka se olisikin lainattua. Pyrin laatimaan listan varmuudella keskiaikaisista sanoista sekä toisen listan niistä sanoista jotka eivät ainakaan ole keskiaikaisia.

Käytännössä keskiajalla käytettyjen suomen murteiden ja esimerkiksi 1800-luvulla taltioitujen (nyky)murteitten voidaan otaksua vastaavan toisiaan melko pitkälle. Eroja on varmasti ollut sanaston tasolla, mutta varsinainen kielen rakenne (kielioppi sijamuotoineen, aikamuotoineen, sanajärjestyksineen) on pysytellyt jokseenkin samankaltaisena nykypäiviin asti.

Tarkemmin kielestä keskiajan Suomessa

Keskiajalla Suomessa oli runsaasti toisistaan selkeästi eroavia murteita. Näiden murteiden suoria jatkajia ovat nykyisinkin vielä käytössä olevat nykymurteet. Erottavien piirteiden voidaan sanoa olleen 1800-luvun murteenkeruiden aikaan vielä jokseenkin samat kuin keskiajalla. Ja koska ei ollut olemassa mitään yhtenäistä kieltä, eikä tahoa joka olisi vaalinut oikeakielisyyttä, puhutun kielen seassa on voinut ollut esimerkiksi germaania tai skandinaaviskaa, kantabalttia, venäjää, saamelaiskieliä yms iloisena sotkuna. Puhumisen ja käytetyn kielimuodon ensijainen tarkoitus on tulla ymmärretyksi, ts. nykyisen kaltaista vaatimusta puhtaaseen kieleen ei samalla tavalla ole ollut olemassa.

Toisaalta puhuttu kieli (tietyn heimon käyttämä murre) on ollut tärkeä väline, jolla korostettiin eroa”meidän ja muiden” välillä, joten omalle heimolle ominaisista puheenpiirteistä on haluttu pitää kiinni. Pitäisin mahdolliena, että suomalaisheimojen edustajat ovat puhuneet käytännössä ainakin kahta eri kieltä: omaa heimomurrettaan sekä kaupankäyntiin sovitettua sekakieltä, vaikkapa hansakauppiaiden suosikkitermien ja turkissanaston yhdistelmänä syntynyttä yksinkertaista kauppakieltä. Novgorodissa on ainakin vanhojen tuohikirjelöytöjen perusteella käytetty suomen ja venäjän sekoitusta.

Miltä pohjalta elävöittää kieltä – ja miltä ei?

Vanha kirjasuomi elävöittämisen mallina?

Suomen vanhin kirjallinen löytö on 1200-luvun alusta, Novgorodista (Tuohikirje 292 ja 403). Ne eivät kuitenkaan sovellu kuvamaan keskiajalla käytettyä suomea, eivätkä juuri muuksikaan kielilähteeksi. Esimerkiksi tuohikirje 292 merkityksestä kiistellään edelleen, vaikkakin pätkä on tunnistetaan yksimielisesti joksikin itämerensuomen muodoksi, luultavasti karjalaksi. Kirjoitus itsessään on laadittu kyrillisillä, pitkälti riimukirjaimia muistuttavilla ja hyvin kömpelöillä kirjaimilla, joko kiireessä huolimattomasti tai sitten kirjoittaja ei ole osannut kirjoittaa erityisen hyvin. Myöhäisemmät löydökset puolestaan ovat lähinnä luetteloita nahoista ja savikipoista, siis omanaikansa tilikirjoja tai kauppakuitteja.

Vanha kirjasuomi (n. 1540) on puolestaan uskonnollisten tekstien tai lakien/sääntöjen käännöksiä. Kieli kehitettiin1500-luvulla lähinnä luonaismurteiden pohjalta (1800-luvulla suomea kehitettiin lisää itämurteiden pohjalta) ja on varsin kömpelöä kieltä. Ruotsalaispiirteet ovat vanhassa kirjasuomessa erittäin voimakkaita. On kuitenkin epäselvää, ovat luonaismurteet olleet kirjasuomen kehittämisen aikoihin ruotsin kovasti kontaminoimia vai onko kyse esimerkiksi äidinkieleltään ruotsalaisten kirjoittajien puutteellisesta suomen taidosta.

Tunnetuimpia vanhan kirjasuomen tekstejä ovat Agricolan käännökset, erityisesti. Agricolan Uusi Testamentti. Se on Agricolan mukaan käännetty “politain Grecain, politain Latinan, Saxain ja Rotzin kirioista”, toisin sanoen puolet käännöksestä perustuu kreikan kieliseen Uuteen Testamenttiin ja loppu on käännetty latinan, saksannosten ja ruotsinnosten pohjalta. Käännöstausta näkyy mm. kömpelöissä ja suomeen sopimattomissa lauserakenteissa sekä vaikeaselkoisessa ortografiassa (mitä äännettä on merkitty milläkin kirjaimellä), joka mm. latinaan perustuvana ei onnistu kuvaamaan puhuttua suomea kovinkaan hyvin. Esim tietyille äänteille (kuten ä ja ö) ei ole lainkaan järjellisiä merkkejä ja joitakin on taas merkitty hieman turhaankin.

Coska hen nyt Phariseudilta kysyttiin (Luukas 17:20) ‘häneltä kysyttiin fariseuksista’ tai ‘fariseuksilta kysyttiin hänestä’ – ei siis kovin sujuvaa saati tyypillistä suomea

Vanhan kirjasuomen aikaiset lakisäädökset ovat nekin useimmiten kömpelöitä käännöksiä valmiiksi kömpelöistä ja vaikeaselkoisista ruotsista – pitää muistaa, että ruotsinkin kirjakieli kehitettiin vain muutama vuosi ennen kirjasuomea – eikä lakitekstit kai koskaan ole olleet kuuluisia selkeydestään. Joukossa on kuitenkin varsin selkeääkin tekstiä, epäilemättä äidinkielenään suomea puhuvan kirjoittamaa, kuten herra Martin kirjaamat lait ja säädökset (http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/as1500_rdf.xml).

Kömpelyyden sijaan jotkut vanhan kirjasuomen muodot heijastanevat keskiajalla käytettyä kieltä. Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että ainakin turun alueella oli vielä vanhan kirjasuomen kehityksen aikoina jäljellä monista pitkistä vokaaleista diftongiutamaton muoto: töö > työ, ö(ö) > yö, pooli > puoli. Samoin lakiteksteissä säännönmukaisesti sana eli on merkityksessä 'tai'. Sama merkitysero (vrt nykymerkitys) on ollut käytössä 1900-luvulla mm. keski-pohjanmaan murteessa. Samoin lakitekstien sitä myöten 'sen mukaan' kuvastanee myös keskiaikaista tapaa ilmaista asia. (lisää esimerkkejä vanhasta kirjasuomesta täällä -> vanhaa_kirjasuomea)

Murteet keskiaikaisen puheen ilmentäjänä

1800-luvulla taltioitujen suomen murteitten oletetaan vastaavan hyvin pitkälle kyseisiä murteita keskiajalla. Esimerkiksi sananpainot ja äänteet vastaavat toisiaan jokseenkin samanlaisina (toisin kuin esimerkikksi Old English ja nykyenglanti). Murteessa kuin murteessa voidaan keskiajalla olettaa vallinneen nykyisenkaltainen vokaalisointu, jossa mahdollisena poikkeuksena ainoastaan murteellinen taivutus käkoi, näkoi (jälkitavuissa äänne ö on nimittäin suhteellinen uusi tulokas, eikä sen täsmällistä ilmaantumisen ajoituksesta ole yksimielisyyttä) (lisää murteista ja murrejaoista täällä -> murteista-file)

Nykymurteiden ja keskiajalla Suomessa puhuttujen murteittein yhtälälisyyksistä

Keskiaikaisessa puheessa ollut paljon pitkiä muotoja, kuten nykyäänkin vanhahtavissa murteissa: Korkehalla (vrt korkealla), lampahalla (vrt. lampaalla); uppo∂api (uppoaapi). Näistä muodoista monille ovat tutuimpia Kalevala-tyyppisen runokielen tultihin tappamahan, armahat aartehet, vene(h): venehen. Voidaan myös olettaa, että murteellinen mie hajen tikkaat on luultavasti olla keskiajallakin (vs nyk minä haen tikkaat (haen on supistunut muodosta <*haγen)). Keskiaikaisessa puheessa voisi myös käyttää muotoa aikoja vastaamaan nykysuomen muotoa aikoa; katkoja ennemmin kuin katkoa; tai avajan oven, heräjän aikaisin, hää karkajaa mieluummin kuin avaan, herään ja karkaa. Pitkien muotojen aikaaminen ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä ja toisaalta joissain tapauksissa voi olla helpompaa tarttua varhaisempaan taivutusmuotoon. Esimerkiksi myöhäiskantasuomen muodot korke∂us: korke∂utena: korke∂u∂en (nykykielen korkeus: korkeutena: korkeuden) perustuvat varhaiskantasuomen muotoihin korketute: korketutena: korketuten, jolloin elävöittäjälle voi olla sekä helpompi muistaa että ääntää korketutena kuin yrittää tuottaa soinnillista d-kirjainta ∂. Osissa murteita ∂ on muutoinkin säännönmukaisesti korvattu nimenomaan t:tä vastaavaalla äänteellä.

Murteille edelleen yleinen liudennus se ol’ semmoottii, et siäl ol’ oli yleine myöhäiskantasuomessa ja siten myös “tyypillistä” keskiajan suomelle.

Karjalan kielessä on ollut käytössä vanhvat muodot sanoista kaula, nauraa jne (kakla ‘kaula’, nakraa ‘nauraa’ , kakra ‘kaura’, nakla ‘naula’, mutta se onko muotoja ollut muuallakin käytössä vielä keskiajalla vaatisi lisäselvittelyä. Tällaisen muodon käyttäminen ei mielestäni voi kuitenkaan olla sen enemmän väärin kuin sen käyttämättäjättäminenkään.

Nykykielestä poiketen tulosija illatiivissa on keskiajalla ollut käytössä pitkät, runokielistä ja vanhahtavista murteista tutut muodot kuten tultihin kotihin, lährettiin metsähän

Keskiajalla suomessa puhuttujen suomalaismurteiden astevaihtelu on luultavasti samankaltainen kuin murteissa nykyäänkin, esimerkiksi lammas: lampahan. Myöhäiskantasuomessa on toisaalta ollut vielä olemassa muodot vako: vaγon (nyk vaon). P:n heikko aste ß oli jo myöhäiskantasuomen aikana vaihtunut v:ksi, esim lupa: lußan (nyk luvan). Vanhastaan vahvat vakka: vak›kan ovat korvautuneet muodoilla vakka: vakan ehkä myöhäiskantasuomen aikana, ehkä myöhemmin. Muutoksen ikääminen on kuitenkin siinä määrin epäselvää ja toisaalta muodon vakka: vak›kan jäljittely nykysuomen puhujille vaikeaa, että pitäytyminen selkeämmässä vakka:vakan taivutuksessa on perusteltua.

Murteissa äänne d esiintyy puhtaana vain hyvin hyvin harvoin, sillä nykyisenkaltaista d-kirjainta ei ollut suomessa (yhtä murrepoikkeusta lukuunottamatta) ennen kirjakielen kehittämistä. Alkuperäinen t:n heikkoaste ∂ oli käytössä ainakin 1600-luvulle asti, luultavasti pidempäänkin. Murteissa ∂ on tyypillisesti korvattu äänteillä -t, -v, -r, 0 (esim syvän, syrän, sytän, syän). Vielä nykyäänkin melkein kaikissa murteissa korvataan samalla tavalla kirjain/äänne d.

Keskiajalla ei teititelty, eikä teitellä vanhoissa murteissakaan. Paikoitellen käytetty ottaako hän kahvia?, ts teitittelyn korvaaminen 3. persoonan käytöllä ei ole sekään keskiajalle tyypillistä. Muotoa Miina lakasee ny tuvan lattian on saatettu käyttää, mutta tuolloin kyse on ollut esimerkiksi alentuvasta suhtautumisesta palkolliseen eikä suinkaan kunnioituksesta.

Loppukahdennus on mahdollisesti ollut vielä kehittymättä keskiajalla.Toisin sanoen nykypuhekielen menep pois -tyyppiset muodot (vs. se että oikeasti sanottaisiin mene_ pois) ovat mahdolllisesti vielä olleet muotoa menek pois tai alaj juosta < alγak joostak, annat tulla < an∂ak tul∂ak

Myöhäiskantasuomen aikana imperatiivin tunnuksena oli vielä -k (tulek!), on kuitenkin epäselvää oliko tätä muotoa vielä jäljellä keskiajalla. Ei liene kovin suuri virhe käyttää muotoa, jos siihen tuntee tarvetta.

Muistutettakoon nyt kuitenkin, että vanhahtavimmankaan kuuloinen murre ei ole “heittämällä” keskiaikaista. Suurimmat erot ovat sanastossa. Ikävä kyllä 1800-luvulla taltioituunkin murremuotoon on vähintään kolmen sadan vuoden puhuma-aikana ilmaantunut uudissanoja ja lainasanoja. Ylipäätään kielen muutokset ovat aina nopeimpia nimenomaan sanastossa.

Keskiajan elävöittäminen ja puhekieli

Nykypuhekieli on sekoitus sovittua (toisin sanoen väkisin synnytettyä) kirjakieltä ja murretaustaa. Näin ollen se on todellisuudessa lähempänä keskiaikaista puhetta kuin kirjakieli, puhumattakaan alussa mainitsemastani 40-luvun suomielokuvien hyperkorriktiudesta. Puhekielelle tyypilliset virheet kuten persoonamuodot mä, sä, tai me mennään ovat tyypillisesti vanhempaa kieltä kuin normitetut “oikeat” muodot. Vanhaa stadin slangin muistuttavaa sekakieltä on saatettu myös puhua, ainakin kauppamiehet keskenään. Toisaalta nykykielessä paljon uutta ainesta, mm. kaikki -ismit, -istit ja -omo päätteiset termit (ohjaamo, purkamo) ovat uudehkoa kieliainesta. Uudissanat voivat olla myös yllättäviä ja vaikeasti tunnistettavia, eikä jonkun ilmiön vanhuus takaa, että siitä käytetty nimitys olisi vanha. Esimerkiksi kaivaus on uudissana, mutta sitä kovasti muistuttavat sanat avaus ja hautaus puolestaan vanhaa ainesta. Myös ammattinimikkeissä ja kasvinosien nimissä (kuten hede ja emi) paljon uusia. Vanhoja ammattinimiä ovat mm. vannontamies, suutari, mutta vanhahtavalta kuulostava linturi ‘linnunpyydystäjä’ onkin vasta n. 1600-luvulta.

Kielentutkimuksen kannalta puhekieli olisi siis parempi elävöittäjälle kuin kirjakieli, joskaan ei yhtä hyvä kuin mahdollisimman vanhahtava murre. Puhekielen käyttöön liittyy kuitenkin mielestäni elävöitystilanteen kannalta haasteita. Voisiko käydä niin, että sinänsä ihan siedettävän keskiaikaista lausetta sit me mentiin yhteen mestaan käyttäessä riski lisätä "sporalla" suurenee? Tai ylipäätään puhuminen kaikesta nykyaikaan liittyvästä.

Hieman lainasanoista

Kielemme on sekoitus vanhaa suomalais-ugrilaista sanastoa sekä muualta mm. germaaneilta ja balttilaisilta lainattuja sanoja. On myös mahdollista, että sanoja on kieleemme syntynyt spontaanisti esimerkiksi onomatopoeesin (äänenjäljittelyn) kautta, mutta tällaisten "itsekeksittyjen" sanojen määrää pitää enemmistö kielentutkijoista melko vähäisinä. Lainasanat puolestaan oat lainautuneet kerroksittain, jolloin tietyn sanan ikä on arvioitavissa vaikkapa lainasuunnan tai lainautumismallin perusteella. Tyypillissesti germaani- ja balttilainat useimmiten vanhoja sanoja, ja siis hyvinkin keskiaikaisia. Ihan itsestäänselvää ei germaanisilta vaikuttavien sanojen ikääminen ole. Saksalaiset mm. hallitsivat kauppaa 1300-luvulla Tukholmassa jolloin sanoja on saattanut kulkeutua myöhemminkin. Skandinaavista (kyseessä on epätieteellinen termi, jolla tarkoitan ruotsi-tanska-norjan esiasttta) on lainattu tuhansia sanoja ja sanontoja etenkin lounaismurteisiin. Ruotsi on myös muokannut suomen lauserakenteita muita kieliä enemmän. Ruotsalaislainat voivat olla joko suhteellisen varhaisia (keskiaikaisia) tai hyvinkin myöhäisiä. Ainakin osa äidinkielen opettajien vihaamista svetisismeistä on keskiaikaista puhetta elävöittäessä ok. Ikääminen on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi "alkuperäiselle" suomelle tuntematonta tekijäjohdos -mA:n käyttöä (maalaamani talo) esiintyy jo vanhassa kirjasuomessa, sitä on voinut olla keskiajankin suomen murteissa, ainakin Turun seudulla. Kovinkaan yleisestä muodosta ei kuitenkaan pitäisi olla kyse. Venäläiset sanalainat voivat olla varhaisia tai myöhäisiä, lainoja on puolestaan erityisesti muinaiskarjalaan pohjautuvissa murteissa. Novgorodissa on ilmeisesti ollut kaksi- tai puolikielisiä kansalaisia, eikä ole mielestäni mitään syytä olettaa etteikö muuallakin Novgorodin vaikutuspiirin alaisuudessa olisi käytetty arkikieli ollut jotain suomen itämurteitten ja venäjän väliltä.

Suomalaismurteisiin saamelaiskielistä (tai niiden aikaisemmista muodoista) tulleiden lainojen ikääminen on varsin haasteellista. Vaikuttaa siltä, että pääosa lainoista olisi varhaisia (esim suomen naali < pohjoissaamen njálla), mutta esimerkiksi peräpohjolan murteista löytyy uudehkojakin saamelaislainoja. Kyse ei kuitenkaan ole erityisen suurista sanamääristä, joten saamelaisalkuperällä on keskiajan harrastajalla merkitystä lähinnä jonkin sanan ikäämisessä ja senkin voi huoletta jättää etymologisten sanakirjojen asiantuntemuksen varaan.

Ei ole myöskään syytä olettaa, että lainanantajakielet olisivat olleet vain ruotsi, venäjä tai jokin saamelaiskieli. Papistoa koulutettiin mm. nykyisen Saksan, Tsekin ja Ranskan yliopistoissa (lähin ranskalaisyliopisto oli Tanskassa), joten lainoja saattoi tulla pappien mukana paitsi latinasta myös opiskelualueen pääkielestä.

Ohjeita vierasperäisten sanojen keskiaikaistamiseen

Mielestäni keskiaikatapahtumien kielenelävöittämisessä voitaisiin, tietyin reunaehdoin, sallia lainasanojen käyttö silloinkin kun alkuperäisen sanan iästä ei ole varmuutta. Keskiaikaista puhetta elävöitettäessä lainattujen sanojen tulisi mielestäni noudattaa ainakin näitä reunaehtoja:

1) Kahdella (tai useammalla!) konsonantilla alkavat lainattiin pääosin suomeen yksinkertaistettuina, pudottamalla pois sananalusta järjestyksessä toinen konsonantti (skola > koulu; klockare > lukkari). Lainautumismekanismi ei kuitenkaan ole aukotan ja kohtuullisesti tai hyvin ruotsia oppineet ovat osanneet ääntää krouvit ja fröökynät.

2) Keskiaikainen (suomensukuinen) talonpoika ei kyennyt lausumaan vierasperäisiä konsonantteja kuten c, f, g ja d - ne korvattiin jollakin siihen suuntaan menevällä, esim c > k, f > v, g > j/k. Elävöitysiltamien festus olisi kaiketi ollut *vestus ja engelsmannien feast > *viisti – siis jos näitä sanoja olisi ollut jossain päin suomessa käytössä.

3) Vierasperäinen sana todennäköisemmin piteni kuin lyheni suomeen lainautuessaan. Esimerkiksi nimi Fredrik oli muotoa Reetrikki (loppuun lisättiin vokaali, jolloin sanan tavumäärä kasvoi alkuperäisestä).

4) Lainautuminen oli hyvin monimuotoista vaihdellen suorista käännöslainoista kuultujen sanojen mukauttamiseen. Hyvä esimerkki “kuulostaa samalta -lainasta” on mustasukkainen < svartsjuk (samasta sanasta on lainautunut suorana käännöslainana selvästi harvinaisempi sana mustankipeä tai nimi Kaukovalta/Kaikkivalta, joka perustunee saksalaiseen nimeen Gaugewald ‘~noitametsä’ (semanttisesti sama kuin Kyöpelinvuori). Toinen esimerkki suorasta käännöslainasta on nimi Hyvälempi < Gottlieb

Sellaisenaan, toisin sanoen suomeen mukautettuna on lainautunut vaikkapa nimi Gustaf > Kustaa, aiemmin mainittu ammatti klockare > lukkari, tai peettari < rödbeta ‘punajuuri’. Kannattaa myös muistaa, ettei aina ole selvää kuka on lainannut ja mitä (ja kuinka monta kertaa). Esimerkiksi suomen puska ‘pensas’ on lainautunut ruotsin sanasta busk ‘puska’. Ruotsin busk on kuitenkin lainaa – suomen kautta – kantauralin sanasta*pucke ‘putkikasvi’ (sanan suora jatkaja on suomen putki). Lisättäköön, että englannin bush on puolestaan ruotsalaislaina, joten amerikassa on istunut presidenttinä parikin hukkaputkea.

Yhteenveto

taikka kirjoittajan ohjeita puheen elävöittämiseksi

Tarjoan tässä ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla pukutapahtumissa (tai muissa tilaisuuksissa, joissa pyrkimys jonkinasteiseen autenttisuuteen on tärkeä) voitaisiin pyrkiä elävöittämään puhetta muutenkin kuin välttemällä aikakauteen kuulumattomia termejä.

• Kirjakielen sijasta mahdollisimman tapahtumissa olisi hyvä käyttää mahdollisimman murrevoittoista/murteenkuuloista puhetta. Murre olisi tietenkin hyvä valita elävöitettävän hahmon asuin- tai syntymäpaikan mukaan, mutta koska murrerajat keskiajalla eivät noudata nykyisiä jakoja kovinkaan tarkasti voi olla helpompaa suorittaa valinta vain summittaisena. Murteen valinnan pitäisi koskea myös heitä, jotka elävöittävät jotakuta Suomen ulkopuolelta tullutta – muuta kuin murteita kun ei täällä ole ollut opittavaksi. Tosin ulkomailta tulleille pitäisi suomen aiheuttaa melkoisesti päänvaivaa. Esimerkiksi frankkilainen miekkamies tuskin olisi oppinut lausumaa mitään öykkärin, Äyräpään tai edes karvakorvan kaltaisia sanoja vaikka olisi vuosia harjoitellut.

• Murteille löytyy malleja kirjastoista nipputolkulla, vaikkapa savonnettuja Aku Ankkoja, tai kenties perhepiirissäsi on vielä mukava karjalaismummo kielimalliksi. Kaikkein Hartain ja Vakavin elävöittäjä kahlaa kansanrunousarkistosta ensimmäisten murteenkeruuretkien satoa ja erityisesti Gottlundin metsäsuomea.

• Keskiaikaista puhetta jäljitellessä on oleellista unohtaa oikeakielisyys ja tiiviys - oikeastaan kaikki se, mistä äidinkielen opettajat aina valittavat.

• Kaikenlaiset niinkut, jossittelut, tiedäkkössiet ja ylipäätään kaikensorttinen täytesanojen ja hymähdysten käyttö pitäisi elävöittämisessa palauttaa sille kuuluvaan kunniaan

• Sanoja voisi (tai pikemminkin pitäisi) venyttää vanhahtaviksi kuten kertomarunoudessa ja käyttää toistoa, ainakin jos se onnistuu luonnikkaasti. Tähän tapaan: Ihminen > inehmoinen, lintu > lintunen. Toisaalta: yksinkertainen puhe on parempi kuin pieleen mennyt paisuttelu

• D-kirjain pois. Murteita jäljittelessä se tosin jääkin pois aivan luonnostaan

• Keskiaikaisessa suomessa ei ollut teitittelyä. Ihmisiin viitattiin keskiajalla sanoilla se, toi, noi - sana hän esimeriksi on varsin myöhäinen tulokas.

• Vierasperäinen sana-aines on useimmiten ok, jos se mukautetaan suomeen (puhutun murteen mukaisesti)

• Suosittelen lukemaan vanhan kirjasuomen esimerkeistä ainakin hintasäädökset. 1500-luvulla käytössä olleen ilmaisutavan lisäksi ohjeista selviää tuonaikaisten perustarpeiden hintoja suhteessa toisiinsa.

• Puhekielen käyttö keskiaikaisempaa kuin kirjakieli. Ikäviä sanoja (siis nykyaikaisuuksia) voi ehkä lipsua helpommin, jos muutenkin puhuu kuin puhuisi normaalistikin?

• Kielentutkijan kannalta vanha stadin slangi ainakin osittain ok (esim bonjata, mutsi) mutta osaatko käyttää ja samalla välttää sanomasta ei-kautisia sanoja kuten spora?

• Pidä mielessä myös keskiaikainen ajattelu, esim kiroilu oli pahan manaamista. Jos kiroat “pirunnimmeen” kuulijoiden tulisi myös asianmukaisesti järkyttyä ja kauhistua moisesta pirun tai suden tms. paikallepyytämisestä. Kristitty tai pakana – jokainen taisi keskiajalla olla syvästi taikauskoinen

• Muista, että pahasta puhuttiin em syystä kiertoilmauksilla! Susi ei tiennyt tulla paikalle, jos siitä puhuttiin eufemismillä riukuhäntä ‘susi’.

• Sanaston elävöittäminen on melko haastavaa. Ensinnäkin anojen ikääminen on maallikolle hankalaa, sillä etymologisista sanakirjoista vain Häkkisen nykysuomen etymologinen sanakirja sisältää yleisesti käytettyjä sanoja selkeässä muodossa, mutta ei välttämättä arvioi sanojen ikään. Toiseksi murre-erot sanastossa olivat keskiajallakin merkittäviä.

• Kaikkein Hartain ja Vakavin elävöittäjä pyrkii pysymään vähintään myöhäiskantasuomeen palautuvien sanojen parissa ja käyttää ruumiinosista ja eritteistä vain ja ainoastaan nimityksiä kusi, kyrpä, paska, perse ja vittu (vailla nykyistä kiroilukontekstia). Pippelit, pimpat ja pissat ovat myöhäisempiä tulokkaita, ruotsalaisten joskus 1600-luvulla tai myöhemminkin tuomaa sivistystä hapatusta.

• Itse välttelisin vain keskiaikailussa usein käytettyjä, mutta ei-aikakautisiksi epäiltyjä sanoja kuten aateli, keittiö, vankkurit, viikinki (+ viikinkilaiva). Joissain tapauksissa ongelmaksi muodostuu miksi jotain asiaa kutsuu, jos sen keskiaikaista nimeä ei enää kukaan tiedä?

Muista ettei ole mitään tarvetta yrittää käyttää sanoja, jotka kaikki tunnistaisivat. Eivät ne ymmärtäneet toistensa puhetta keskiajallakaan, ja siitähän sitä saa vierustoverin kanssa juttua aikaiseksi kun toinen joutuu selittää mikä on esimerkiksi siula.

Fiktiivinen esimerkkikeskustelu juhlista

Nykyisin se kuulostaisi jokseenkin tältä:

“Nousia kuule, onkohan Teidän Sisarenne Ihalempi tulossa juhlaan?”

“Ei, valitettavasti hän joutuu valvomaan pian synnyttävää lehmää.”

Voisi kuulostaa mieluummin vaikka tältä:

“Kuulehhaa sie Nousijainen, onkos se siun siskolikkas, se

Ihalempi, mahollisesti tulloillasa tänne meijän kansa pitoja

pitelemmään ja kolpakkoa kohottammaa?”

“No voe haramin hännäkkäine, eihä tuo taira päästä! Katohhas

siä, ko Ihalemmel on semmottii tila, jotta heitin lehemä vissiinki

meinais poikia ja eihän ny sitä kärsi semmottista kovvinkaa

kauaksi aikoo yksinäsä jättöö.”

Lisätietoa tai mallia puheeseen

Gottlund: Runola ja Lönnrot: Kalevala (vain varauksin)

Kalevi Wiik: Meänkieltä, nykyversion näytteitä http://modersmal.skolutveckling.se/meankieli/utbildning/utbild.html

Lehtinen Tapani 2007: Kielen vuosituhannet (Suomen kielen vaiheista, myös keskiajalla)

kaino.kotus.fi (Vanhan kirjasuomen tutkimus, paljon aineistoa online)

Kansanrunot

Kansanrunoarkisto http://dbgw.finlit.fi/skvr/

Jani Salosen suomalaisten kansanrunojen kokoelma http://koti.kontu.la/jsalonen/jani/main_runot.html

Kanteletar, varhaisemmat Kalevalan kokoelmat, murrekokoelmat

Virittäjä-lehden arkistot http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/verkkolehti/verkossa1.html

Sanojen ikäämiseen avuksi etymologiset sanakirjat

esim. SSA (Suomen sanojen alkuperä), SKES (Suomen kielen etymologinen sanakirja), Häkkinen Kaisa: Mistä Sanat tulevat, Nykysuomen

Mirka Karanta

Kirjoittaja keskiaikailua n. vuodessa 1999 harrastanut suomalais-ugrilaisten kielten tutkija (FM, erikoistumisaloina sanastontutkimus ja pohjoissaame). Kysymykset ja kommentit mirka(piste)karanta(miumau)taleva(piste)net.

Tämän esitelmän lähteet mm.

HOVDHAUGEN, EVEN et AL 2000: The History of Linguistics in the Nordic Countries

HÄKKINEN, KAISA 2004-2005: Nykysuomen etymologinen sanakirja

ITKONEN-KAILA, MARJA 1991: Agricolan Uuden testamentin temporaalirakenteet – Suomi klassisten ja germaanisten kielten taustaa vasten. Virittäjä.

––– 1992: Ablatiiviagentti ja sen perilliset Agricolasta uuteen raamatunsuomennokseen. Virittäjä 1992.

KALLIO, PETRI 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. Virittäjä 2/2006.

KUNNAS, NIINA 2007: Miten muuttuu runokylien kieli. Virittäjä 3/2007

KIURU, SILVA 1989: Kolmannen infinitiivin olosijat ja vanha kirjasuomi. Virittäjä.

LEHTINEN, TAPANI 2007: Kielen vuosituhannet – Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. SKS.

SSA = Suomen sanojen alkuperä.

de SMIT, MERLJIN 2006: Langauge contact and structural change. An Old Finnish case study.

LAAKSO, JOHANNA: Karhunkieli. Johdatus suomalais-ugrilaiseen kielentutkimukseen.

STRANDBERG, JAN 2004: Ei sanat salahan joua: fennistiikan murteenkeruun historiaa 1868—1925. Pro gradu -tutkielma, Ssu800.