Luopioisten Aitoon kylän Honkalassa
Tästä juhlasta oli saatu vinkkiä jo kuukausia aikaisemmin Tulijuhlassa,
missä nuori herra Wilhelm ja puolisonsa Thereisa ilmoittivat aikeistaan
mennä naimisiin. Jälkikasvuakin parille oli siunaantunut jo ennen
Tulijuhlaa (uusi veronmaksaja, hykerteli paroni tuolloin hovissa),
joten mikäpä olisi ollut sen sopivampi seuraava askel kuin avioliitto.
Tänä viikonloppuna unohdettiin murhe valtakunnan tilasta – kuningas
Henricus oli manan majoilla, eikä minkäänlaista selvyyttä kruunun
perimysjärjestykseen oltu edelleenkään saatu – ja juhlittiin häitä
iloisissa merkeissä. Kaamoksenkarkotus ja paukkupakkanen tuntuvat
olevan kovasti käsi kädessä kulkeva yhdistelmä, ja niin kävi tälläkin
kertaa, että ohjastaessani vankkureita juhlapaikalle tuli eteen sekä
jäisiä teitä, lumipyryä että pimeyttäkin. Onneksi pimeys ja pyry
johtivat hevosia ainoastaan sen verran harhaan, että aivan viime
metreillä käännyin väärään suuntaan – kunnes sitten näin suuren talon,
jonka ikkunasta lady Elisabet huiskutti minulle merkiksi.
Juhlatila oli suunnattoman suuri ja sen myötä aavistuksen viileä, mutta
kokemus on osoittanut, ettei keskitalven juhliin kannata koskaan lähteä
kevyellä varustuksella (tuoreessa muistissa oli edelleen myös
tasan vuoden takainen Kaamos, jossa valehtelematta taisi ajoittain olla
miinusasteita myös päätalossa sisällä). Näin ollen oli villamekkoa ja
erilaista vällyä tälläkin kertaa tarpeeksi mukana. Suureen saliin
koottiin tunnelmallinen pöytäneliö, jonka ääreen juhlaväki asettui, ja
nukkumapaikat järjestyivät joko salin reunoilta tai erilaisista
kolosista eri puolilla taloa.
Perjantai-iltana hääparille annettiin lukuisia lahjoja. Joukossa oli
niin astioita kuin niihin täytettäkin, juomapuoltakaan unohtamatta.
Haapawirran kaupungin pormestari lady Elisabet muisti hääparia
makkaralla, kun taas itse lahjoitin hetkeä myöhemmin Tuliwainion kylän
puolesta aikaisemmin päivällä leivottua piirakkaa. Mahtava yhdistelmä,
eikö teistäkin? Wilhelm ihastui makkaraan siinä määrin, että kun muut
hääparin suvun jäsenet metsästivät myöhemmin illalla maistiaisia,
juoksi Wilhelm makkaroineen karkuun.
Aamulla, kuten edellisenä iltanakin, sai juhlaväki nauttia
lämpimästä leivästä, joka oli valmistettu paikan päällä. Leivän päälle
ei edes pahemmin tehnyt mieli kasata muita lisukkeita, kun se oli
pelkän sulavan voin kanssa niin hyvää. Ulkosalla kipakka pakkanen ei
osoittanut laantumisen merkkejä, ja suurin osa juhlaväestä katsoikin
parhaaksi pysytellä sisätiloissa. Itselläni, kuten monella muullakin,
edistyivät ompelukset huimaa vauhtia. Kerrankin oli kunnolla aikaa
istua hyvässä seurassa alas, ottaa juomakippo vierelle, napostella
kaikkea mitä nyt pöydässä sattui olemaan, ja tehdä käsitöitä!
Ensimmäinen saunamahdollisuus oli ollut perjantaina illalla: seuraava
oli sitten lauantaina päivällä. Itse lukeuduin päiväsaunojiin. Menin
saunaan naisten saunan aikana, mutta olin samalla viimeinen, joka
sekasaunan päättyessä lähti saunatiloista. Ai miten niin oli mukavat
löylyt? Saunan jälkeen meinasin alkaa heti vaihtaa parempaa vaatetta
päälle, mutta unohduinkin sitten istuskelemaan Florencian, Elenan ja
muutaman muun kanssa keskelle makuutilaa. Juuri tämä kuului juhlan
parhaimmistoon – mihinkään ei ollut kiire, tiukoista aikatauluista ei
ollut tietoakaan, mutta samalla kaikki soljui omalla painollaan
eteenpäin. Myös Thorsten hyödynsi auvoisaa aikatauluttomuutta ja nukkui
kunnon päiväunet. Herätessään hän kuuli ensimmäisenä Marculf Shimasuun
julistavan, että ”minähän olen melkein pyhä mies!” Tässä vaiheessa
Thorsten oli varma, että oli herännyt johonkin väärään todellisuuteen,
ja harkitsi vakavasti painuvansa uudelleen unten maille.
Ennen festuksen alkua oli käskynhaltija lord Dunlang mac Tomasilla
asiaa. Dunlang kertoi, ettei kuningas Henricuksen lailillisesta
perimysjärjestyksestä ollut tietoakaan, ja että riidat asian tiimoilta
olivat johtaneet siihen, ettei kukaan tulisi suoraan perimään kruunua.
Dunlang ilmoitti, että jokaisella äänioikeuden haltijalla tulisi
olemaan mahdollisuus kannattaa kuninkaaksi parhaaksi näkemäänsä
henkilöä. Pyörrevirran mailta vaaliin osallistuisivat Dunlang itse
puolisonsa lady Leonilla of Blackwaterin kanssa, ja vastaehdokkaikseen
he saisivat lord Bartolomeo Bonifattin yhdessä lady Rosamunda von
Lewenrodesin kanssa. Ilmoitus sai salissa aikaan innostunutta kohinaa,
ja muutama ryhmittymä kiirehti jo julistamaan kannatustaan
jommallekummalle parille. Samaan aikaan muutamat huhuilivat, että
heidän äänensä olivat kyllä varmistettavissa, jos vain hinnasta
sovittaisiin.Varmaa on, että kruunun tiimoilta tullaan näkemään
mielenkiintoinen vaali.
Festus on mahdollista tiivistää seuraavin sanoin: hyvää oli, ja
riittävästi! Yhteensä kattauksia oli neljä, joista viimeinen
käsitti jälkiruuan. Ruokalajeista löytyi jokaiselle jotakin: kalaa,
kanaa, lihaa (padassa oli kolmea erilaista lihaa, mutta silti se kulki
nimellä ’Samuelin salaatti’), kasviksia, keittoa, lisukkeita. Lady
Elisabet oli valmistanut joitakin pullollisia simaa, jota sai sitten
nauttia palan painikkeeksi. Vatsat täyttyivät siihen malliin, että moni
juhlija oli varmasti lopulta jakamaan Florencian ääneen lausuman
ongelman: yhä vaan tekisi mieli syödä, mutta kun vatsa ei vedä! ”Minä
syön tätä ja halkean, ei kai haittaa?.” Matilda huomaavaisena emäntänä
kyseli aina välillä, että joko teillä nyt muka on vatsat täynnä, vai
vieläkö saisi olla lisää? Ettei vaan kenellekään päässyt jäämään nälkä…
Ilta kului rattoisasti muutaman tanssin, laulun sekä jutustelun
siivittämänä. Meidän pöytäkuntamme sai makeat naurut, kun lady Elisabet
asuinpaikoista puhuessaan mainitsi Kahden kuun kylän, mutta sekä
Florencia että Marculf kuulivat tämän Kakkahaikuun kyläksi. Siinäpä
vasta olisikin nimivalinta uudelle talolle! Saatoimme jo kuvitella,
miten lady Elisabetin asunnon pihalla seisoo komea kyltti, joka
toivottaa vieraat tervetulleeksi Kakkahaikuun kartanoon.
Jossain vaiheessa huomasin istuvani pienen porukan kanssa juhlasalin
lavan reunalla ja nauttivani raukeasta, hyvin syöneestä ja
rentoutuneesta olosta. Suurin osa väestä kävi saunassa vielä yön
tunteina, ja paikalla käynyt palotarkastaja koki taatusti elämänsä
kummastuksen, kun kierroksensa aikana hän kohtasi mm. kaksi nuorta
miestä, jotka olivat sillä hetkellä verhoutuneet ainoastaan käsissä
oleviin oluttuoppeihin. Millaistakohan tarinaa on Vanajan häistä
mahdettu kylillä jälkeenpäin kertoa?
