Ensimmäinen keskiaikatapahtuma (Walon juhla 2001)

Cecilia da Mare

Walon Juhlaan meno tuntui itsestään selvältä heti parin ensimmäisen torstaitapaamisen jälkeen, toisin sanoen siis jo lukuisia kuukausia ennen tapahtumaa itseään. Seuraanhan ei tarvitsisi edes virallisesti liittyä ennen kuin on katsastanut juhlan tai kaksi, mutta omalla kohdallani en epäröinyt hetkeäkään – mitä enemmän asiasta puhuu, mitä enemmän siitä oppii tietämään ja mitä enemmän se alkaa kiinnostaa, sitä nopeammin se vie mukanaan.

Tuolloin vuoden 2000 puolella näytti vielä siltä, että mikäs tässä on keskiaikaisia vaatteita tehdessä ja astioita hankkiessa, aikaa kun on vaikka muille jakaa… karu totuus iskeytyi tajuntaani noin kolme viikkoa ennen Walon Juhlan alkua: minulla ei ollut viittaa, yöpukua eikä kenkiä, osa mekoistani oli vielä pahasti viimeistelemättä, ja astiastonikin kaipasi täydennystä. Tilanne ei ehkä olisi ollut niin paniikinomainen mikäli kotoani löytyisi ompelukone, mutta ainakaan toistaiseksi meillä ei sellaista ole enkä siis pystynyt kotona muuhun kuin käsin kursimiseen. Lisäksi minussa ei ole koskaan ollut kehuttavasti käsityöihmisen vikaan, joten alkoi niin sanottu hössötys.

Lady Ketunkorven Kanervan kaksi viikkoa ennen juhlaa järjestämässä käsityöviikonlopussa kursin itselleni kokoon viitan, joka söi kuusi metriä kangasta ja venyi aluksi kuin paraskin kuminauha – ei käsin kokeilemalla kaupassa, siksi se kaiketi katsottiin hyväksyttäväksi, mutta roikuttuaan yön henkarissa oli keskeneräinen viitta kasvanut puolella. Lady Kanervakin sanoi, ettei ole ennen törmännyt mokomaan ilmestykseen! Lisäkappaleita niskan kohdalle ja koristenauhaa tueksi, niin johan alkoi sekin lyyti kirjoittaa. Tuon samaisen viikonlopun aikana korvaamaton pikkusisareni Valeria teki minulle niin upean yöpaidan, että harkitsen vakavasti sen muuttamista kokoaikaiseksi käyttömekoksi. Mihin olisinkaan joutunut ilman näitä avuliaita ihmisiä?

Astiastopulmat ratkesivat kirpputorilta ja kenkäongelmat säärystimien kautta. Eiväthän ne aivan keskiaikaiset tietenkään olleet, mutta peittivät rumat vetoketjut ja suojasivat nilkkojani lumelta (kiitos Kristiinalle, joka lainasi niitä ja joutui takuulla pesemään ne käytön jälkeen!). Melko monta iltaa ennen juhlaa sekä yhden päivän hiihtolomastani kulutin valmiina olleiden mekkojen viimeistelyyn – kärsivällisyyteni on noin nolla, mitä käsitöihin tulee, mutta puurtaminen todella kannatti.

Pari viimeistä päivää ennen tapahtumaa olivat koulussa melkoista hässäkkää – mitä sinne nyt tarvitsee mukaan, mitä jos jotakin unohtuu, millainenkohan paikka se on, miten me osaamme käyttäytyä ihmisten kanssa, mitä jos tulee möläytettyä jotakin nykyaikaan viittavaa, mitä syömistä ja juomista sinne veisi mukanaan, kenen kyydillä sinne päästään… kaikki väli- sekä ruokatunnit sujuivat oikein rattoisasti näiden ja kymmenien muiden kysymysten parissa. Jos vastauksia ei muuten löytynyt, naputtelin koneella viestejä seuramme kokeneemmille jäsenille, jotka auttoivat ystävälliseen tapaansa kaikessa mahdollisessa. Ei ole aina helppoa valmistautua viikonlopun mittaiseen tapahtumaan keskellä kouluvuotta. Itse olen lukiossa ja meille osui perjantaiksi (jonka iltana juhla alkoi) historian koe.

Torstai-iltana yritin epätoivoisesti lukea samalla kun opastin äitiäni erään mekkoni hihan korjaamisessa – hiha kiristi ja tuntui todella epämukavalta. Pakkaaminen jäi kokonaan perjantaihin, mikä taas merkitsi kiirettä. Kaikki saatiin kuitenkin ajoissa valmiiksi (kiitos saksanopettajani, joka antoi minun poistua tunnilta tavallista aikaisemmin) ja niin saatoin yhdessä Valerian sekä Kristiinan kanssa aloittaa matkani kohti Inkoota. Ja mikä oli vielä hienompaa, mitään oleellisen tärkeää en unohtanut ottaa mukaan!

Juhlapaikalle saavuttaessa perhosia lenteli vatsassani noin kolmetuhatta. Kaikki kuitenkin katosivat melko nopeasti tuttujen naamojen sekä tervetuliaistoivotusten ansiosta, kun meille näytettiin asuinmökkimme huone. Tunnelma oli heti alusta alkaen kotoisa ja lämmin, eikä se sellaisesta muuttunut miksikään koko juhlan aikana. Haluaisin kohottaa maljan ’alkubriefille’ eli tiedotustilaisuudelle, joka karsi loputkin avoimet kysymykset mielestäni – se oli oikein hyödyllinen näin uuden tulokkaan näkökulmasta katsottuna.

Illalla pääsin sitten ensimmäisen kerran kunnon keskiaikaisen tunnelman makuun. Maistuvat ruuat, täynnä naurua, kohteliaisuuksia sekä keskiaikaisia astioita ja muita koristuksia oleva juhlasali sekä mukavat pöytäkumppanit saivat minut ajattelemaan, että voi kun tänne voisi jäädä koko viikoksi. Muiden puhetyyliä oppi melkoisen nopeasti seuraamaan ja toivoakseni en möläyttänyt mitään kamalan nykyaikaista koko viikonloppuna. Kynttilöiden pehmeä valo sekä USKOMATTOMAN kirkas tähtitaivas (en ole takuulla koskaan aikaisemmin nähnyt niin paljon tähtiä kun perjantaina ja lauantaina) olivat omiaan lisäämään tunnelmaa.

Lauantaina saimme sitten seurailla viileän kirpeässä talvisäässä (Lady Kanervan avustuksella väsäämäni viitta pääsi oikeuksiinsa) jousiammuntamestareiden kisailua. Voiton jopa itse arvoisasta paronistakin vei Geraint, joka myöhemmin illalla häikäisi minut myöskin niskahierontataidoillaan. Eivätpä ole niskat hänen käsittelynsä jälkeen olleet kipeät! Päivä jatkui pienellä purtavalla, ihmisten kanssa juttelemalla ja heihin tutustumalla, puku- sekä taidekilpailulla (minä en ainakaan olisi tahtonut joutua valitsemaan voittajaa, kun kaikki olivat luonnollisesti niin upeita), makkaranpaistolla Alrikin, Lucian ja Constantinuksen kanssa, käsitöiden tekemisen seuraamisella sekä Provinsiaalisen Priorin äänestyksellä. Kertakaan ei ehtinyt olla tylsää!

Kenties mieleenpainuvin hetki koko tapahtumassa oli lauantai-illan hovi. Se jos mikä sai todella minut unohtamaan ympäröivän maailman. Kun lyhtykulkuueemme matkasi pimeässä yössä juhlatilalta saunalle… ei sitä voi edes sanoin kuvailla. Hovi oli samanaikaisesti sekä aidon keskiaikainen, hauska että tärkeän tuntuinen. Ennen hovia luulimme muuten kauhuksemme yhden nukkumamökin syttyneen tuleen, mutta onneksi urheiden miestemme nopea tarkastus osoitti roihun olevan takassa, ei mökin verhoissa. Turvallisuudentunteeni tapahtumaa kohtaan ei kärsinyt tuolloin, pikemminkin päinvastoin – kaikki olivat jo valmiita toimimaan palon sammuttamiseksi ilman minkäänlaista paniikkia.

Lauantain tunnelma juhlatilassa hämmästytti minut yhä uudelleen ja uudelleen. Vähintään kymmenen ruokalajia sisältänyt juhlaruoka maistui, ihmiset olivat iloisia ja musiikki oli aivan mahtavaa (voitte olla aivan varmoja siitä, että vielä koko maanatainkin päässä pyöri vain Kun vouti meitä verottaa ja paljon vaatii maksamaan…). Syötävä paronin linna oli oikein hauska keksintö! Neilikkaomenat, päärynät, mansikat sekä mantelimassat kiersivät juhlaväen keskuudessa varsin ahkerasti, ainakin ennen kuin ne uhrattiin Heinrichin sammakkovaakunalle… Uflrun soitti paitsi ihanaa musiikkia mutta myöskin opetti minulle, Valerialle ja Kristiinalle sen yksinkertaisimman keskiaikatanssin, kiitos!

Ilta jatkui saunalla. Lady Serafina lupasi meille yrttisaunan, eikä luvannut turhaan. Eukalyptuksen sekä piparmintun tuoksut olivat suorastaan valloittavia. Saunarakennus itse oli pieni, mutta ei mitenkään ongelmallinen. Sopu sijaa antaa!

Kun noin kuuden maissa viimeinkin vetäydyin siskoni sekä Kristiinan kanssa nukkumaan, oli vatsa jo nauramisesta kipeä sekä mieleni ihania muistoja tulvillaan. Erityiskiitokset Erikille hänen tarjoamastaan juttuseurasta viimeisten tuntien aikana! Väsy seurasi minua tiiviisti seuraavien päivien ajan, mutta kertaakaan en katunut vähäistä nukkumista viikonlopun aikana – sitä olisi unten mailla menettänyt niin paljon. Olin yhä sunnuntainakin sitä mieltä, että voi kun tapahtuma olisi edelleen vain jatkunut.

Keskiajasta pois siirryttyämme siivosimme huonettamme ja hieman muitakin tiloja, otimme muistoksi valokuvia sekä vaihdoimme huonekaveri Lucian kanssa puhelinnumeroita. Tästä kaikesta tuloksena mieleeni mahtui pyörimään vain yksi ajatus – voi kun seuraava tapahtuma tulisi pian!

Suuret kiitokset sekä halaukset kaikille teille, jotka olitte mukana tekemässä ensimmäisestä kunnon keskiaikakokemuksestani ikimuistoista. Onnistuitte luomaan jotakin sanoinkuvaamatonta.

Cecilia da Mare
minna.tiihonen@kolumbus.fi